I.
Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.
Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin…
* * * * *
Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme varjoisaan pihaan.
— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.
Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta…
— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.
Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin… Pidä puoliasi, Porvari!
Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.
Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.
— Nyt mennään siis syömään.
* * * * *
Tuk, tuk, tuk, tuk… jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista savupilvenä taivaalle.
Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä lauletaan:
"Minä vaivainen mato ja matkamies,
Mond' vaarallist vaellan retkee…"
Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.
Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.
* * * * *
Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.
Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon. Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.
Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:
"Nyt näemme siunatun päivän,
Alas taivast paistavan päällem,
Joll Jumal' valaise jokapäivä,
Meit iloxem, tarpexem täällä…"
Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä ihanalla saarella ympäröi.
* * * * *
Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli. Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.
Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen vuoteestani.
Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.
Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku…
* * * * *
Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".
Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen miettii omia asioitaan… Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä pikkuista Punahilkkaa…
Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.
Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.
* * * * *
Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu. Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.
Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.
Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.
Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys…
Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.