II.
Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.
Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!
Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja tulevaisuuden toiveista… Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa…
Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.
Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin miekoin vartioi…
Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli hypätä.
Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.
— Kuka olet? Oskari huutaa.
Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka pystyssä päälaella.
Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän yhteinen iloinen naurummekaan.
Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista puutarhamme antimia.
* * * * *
Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana maleksii…
Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:
— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta. Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa keskustelemaan…
Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja, savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan liiaksikin tarkkanäköisiä…
— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.
Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet toisemme rauhaan…
Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät illat ovat pitkät…
* * * * *
En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä "suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin…
Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.
… Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman aaltoihin kuvastui…
* * * * *
Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.
Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.
Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä, vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla elää vain se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja sunnuntaivieraana.
… Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla. Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa…
Koisaaressa 1918.