PUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ
Sankarittarille.
Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina, etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta, toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä sisunpurkamista.
Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen", "nyt ovat tappaneet…", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä… Punainen painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä… Ruumistunut kaos!
Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia, joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen: "Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten sankarittaret. Äidit ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä rinnoissa…
Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.
En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia — vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus: sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa, vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.
* * * * *
Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.
* * * * *
"… Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi kunnianosoitukseksi…"
* * * * *
"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.
"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —, mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi muuttunut.
"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän oli ollut niin ihmeen tyyni:
"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista…
"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.
"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy, joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.
"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä… Mutta seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot. Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.
"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.
"— Kuka hän on?
"— Tuntematon punakaartilainen… tuotiin samalla kertaa kuin rouvan mies… mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä…
"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.
"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on hänen miehensä murhaaja… ainakin hän kuuluu samaan joukkoon… Vihan ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.
"Sitten hän menee.
"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia…"
Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.
1918.