SYKSY
Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!
Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja edessään vain lopullinen sammuminen…
Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin. Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä. Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä. Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa…
Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet…
* * * * *
Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein: keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.
Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa sairaanhoitajatarta luokseen.
— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin paremmin… enemmän tuota kaunista…
Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar kääntyy katsomaan.
— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?
— On; kiitos!
Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.
Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:
— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys… aivan kuin tuskan hiki… Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume, ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten tuulen kantamana kaareillen laskea alas…
— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi? Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!
— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin vuoteen… Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt tehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista…
Nuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi ääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin naapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta iloisuudesta.
Ja nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen päähänsä oli iskenyt uusi ajatus:
— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu saavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä… Sehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä…
Vilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä ylemmäksi.
- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut luiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi… Ehkä jo jonkun hetken perästä… Kas noin…
Hän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren täyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan sylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi hänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.
Ja nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:
— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan kerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan… Mutta joka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa…
Siitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä päivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä useita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin määrin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin, toteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei hän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli vain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa, että hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties olikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän nyt tiesi, ettei hänellä itsellään enää ollut laakereita poimittavana…
Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:
— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet turmelemaan… Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin uppoamista… Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään toimittaa…
— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi, tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka hellävaroen kumartuu yli vuoteitten…
Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä. Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä nuori mies voinut olla naurahtamatta:
— Morituri te salutant… Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata tavalliseksi mieheksikin… lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi, vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori… Voisihan hänet varmuuden vuoksi pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi… se kenties lisäisi juhlallisuutta… ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli Kuolema…
Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta… Mutta hän itse oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — –.
Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar. Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen… Samassa alkoi nariseva vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.