VANHAPIIKA
Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä sankari…
Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:
— Kuinka saatoit sinä huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain minunlaiseeni —?
Silloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän tunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä, soinnukkaalla äänellään:
— Sinä, sinä, sinä!
Kolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut tarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan kadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa kauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma, jolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti onnelliseen hymyyn.
Mutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet aina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti hillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen mestarinsa koskaan tulisikaan —
* * * * *
Vuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli konttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.
Siihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut olla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia kiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin piti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti suora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan elävästi konttorin vahtimestaria… Sen oli Hilja Väänänen huomannut eräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen pöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut nuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja hänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla hiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän kankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja terveen voimakkaan näköinen —!
Saattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui yksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan suussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän oli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana; lapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he rovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota; nyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän ääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä vain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien syttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista paistetta…
Mutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi hänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen, jolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja miten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta nuoreksi pastorskaksi!
* * * * *
Mutta vuodet vierivät, vierivät…
Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.
Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän, huokasi hän:
— Tule pian!
Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö tule —.
* * * * *
Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.
Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja, Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä, tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii…
Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!
Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi. Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta. Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista pisaraa… Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin, satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen…
Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin — kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.
Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:
— Enhän minä vielä ole rumakaan… Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas…