MUUDAN MATKATOVERI
Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala, viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.
* * * * *
Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni — kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.
Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.
Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.
— Tänne, tänne!
Ja samassa olin jo vaunuosastossa.
— Tuossa vastapäätä vain yksi herra… Rupla junailijalle, niin ei tule muita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan "saanjato", varattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!
Hän kumarsi nöyrästi:
— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!
Taisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.
Paneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja 4711-pullon ohimoitani varten.
Samassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen herrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun, tuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja "Times" takin taskussa. Hän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta minusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti tarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan olin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden verkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki minun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.
Vähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai laittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten minusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen vastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:
— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne…
— En; olen suomalainen.
Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?
— Olkaa hyvä.
Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:
— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte: siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.
Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.
— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.
Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:
— Pelkäsin, että siellä oli urkkija… Olisi vielä voinut luulla minua karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan… Ah, ette tunne tätä onnetonta maata… täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa ahdistuksessa… vaikka olisikin aivan syytön… Niin, niin… voitte uskoa minua: olen todellakin englantilainen… Mutta ehkä Teitä jo nukuttaa. Saanko himmentää valon?
Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin. Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä — taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.
* * * * *
Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut; sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.
Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja katseli hymyillen hämmästystäni:
— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata ikkunaa?
Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.
Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.
— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?
Vapauden ihanaa aavistusta!
Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi selitykseksi:
— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään…
En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.
* * * * *
Juna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan kuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin vaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.
— Oletteko kylläinen? hän kysyi.
— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.
Hän naurahti:
— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on pitkä, aikaa on liikenemään.
Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä… Ja sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi pientä lasia.
Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.
— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.
— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?
— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa…
— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?
En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:
— Onhan sitä meilläkin murhetta…
Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.
Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.
* * * * *
Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:
— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on juonut paljon lämmintä, väkevää verta.
(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan vielä täytyi juoda!)
Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy, jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten arvoitukset tulkitsee!
Vähitellen lähestyimme rajaa.
Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän kysyi:
— On kai Teidän passinne kunnossa?
— On.
— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:
— Eikö totta: se on "all right"?
Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään englantilaisia sanoja lausuessaan.
Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan. Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen vapauteen pystyyn?
Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.
Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!
Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:
— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!
* * * * *
Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut toiseen vaunuun.
Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.
Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen. Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen…
Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:
— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen…
Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin tylysti:
— Niin oli.
Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:
— Tunsitteko entuudesta tuon herran?
Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja tiukasti:
— En.
Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:
— Ette siis tiedä, kuka hän oli?
— En.
Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:
— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.
— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.
Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat paljastuivat:
— Hih-hih-hih… Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen…
Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.
Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:
— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi…
Ja minä olin vastaavinani:
— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton yö…
Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.