KYMMENEN VUODEN KULUTTUA
He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien lukua… Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi, mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet. Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen… Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat — he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen sormuksen, ja mies oli sanonut:
— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!
Siihen oli nainen vastannut:
— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin… Sillä sen jälkeen sillä ei enää ole mitään virkaa…
Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.
Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain kuullut, että hänestä oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar. Ja naiselle oli kerrottu, että hänkin jo oli vakaantunut ja hoiti nuhteettomasti valtion virkaa.
* * * * *
Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin ollen voinut välttää.
Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.
— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette käynyt niin vakavaksi…?
— Niin… vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin…
Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:
— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.
Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?
— Tulen.
* * * * *
Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis yhdessä uudelleen nuo muistot… miten ihanaa se onkaan!
Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu…"
Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen lehden.
Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli hovimestarin äänen läheltään:
— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!
Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja hymyilevänä hänen edessään:
— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.
Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:
— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.
Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!
He istuivat kahden puolen pöytää.
Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja ja ihmisiä…
Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?
Ja nainen ajatteli puhuessaan: Siihen ei kajota ennen jälkiruokaa, silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.
Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:
— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?
Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.
— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.
Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:
— Niin… Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.
Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:
— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja minä kunnioitan häntä suuresti… Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma… Teidän täytyy se joskus nähdä!
Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:
— Onko Teillä lapsia?
Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.
Sitten hän hymähti ylimielisesti:
— No, se vielä puuttuisi!
He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista, sanoi kauppaneuvoksetar:
— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja tarinoisimme menneistä päivistä…
Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:
— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä päiviä…
Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.
— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.
Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.
Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet; mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle… Sen vuoksi hän sanoi lämmöllä:
— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se ensi kerran oli sormessanne.
Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:
— Ja viimeisen kerran.
— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?
— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota…
— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.
Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku kertomuksesta:
— Nyt se taasen on liian ahdas… Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole mitään virkaa!
Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.
— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäihin.
Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar sanoi:
— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan…
— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan liiaksi.
Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon paremmin kuin sinä…
Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn. Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti hiuksenhienoja ryppyjä.
— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?
— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.
Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:
— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän: se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon välttää…
Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:
— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on… entisyys, täytyy olla paljon varovaisempi kuin muiden…
Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:
— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai jäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren sänkykamarissako?
Silkinkahina loittoni ovelle.
Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän sopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin kymmenen vuotta takaperin.
Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon vihellykseen.
Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli anturoiden alla.
Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme? Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt…