"TIPPANA-LIISA"
Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.
Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".
Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.
Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli; Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle itselleen oli sanottava vain Liisa.
Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy valaisi hänen kasvojaan.
Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään. Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa: kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty, se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut kunnia-asiaksi.
* * * * *
Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti kun joku vain sanoi:
— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?
Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:
— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli… ja minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha olkihatussani… ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin komesrootin Esteri… ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua katsomaan…
Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti asiaan:
— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!
— Eivät… hi-hi-hii… mutta minua kääntyivät… Kysykää vaikka
Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!
— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?
— Niin sitten… sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja komea ja kaunis kuin Herran enkeli… Hänellä oli sysimustat viikset ja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla ja ratsuilla…"
— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?
— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin… silloin minä tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin Maria Fariina…
— Eikö siellä muuta tarjottukaan?
— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo…
— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat kuulijat epäillä.
— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.
Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi taas, kun rukoiltiin:
— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun kaunis sotaherrasi joutui!
Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:
— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon alle.
Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:
— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni kokopökeröksi… Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen…
Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.
Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa…
* * * * *
Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten pääsiäismunien mittasuhteista:
— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.
Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:
— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!
Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi, mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta konkurssirikoksesta.
(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän talossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)
* * * * *
— — – Niin, niin… Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa kuljekaan…