SYNTYMÄPÄIVÄ
1.
Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin: korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo muutamia hopeisia haivenia.
Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä mikään… mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät kahdeksaankymmeneen… Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin sitä kuolla kupsahtaa…
Mutta eipähän tuolle mitään mahda!
Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni ruokasaliin.
Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.
Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa. Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.
— Keneltä? kysyi rouva.
— Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.
Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan olevan miehensä kirjoituspöydällä.
Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. — —
Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät. Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.
Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan — viime aikoina sitä oli tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä… Hän olikin alkanut lihoa aivan pelottavasti —!
— — Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon lautasliinan ja nousi pöydästä.
— Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin vieressä olevaan työhuoneeseensa. — Hävytön naiselukka!
Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa vasten ja alkoi miettiä.
Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin kanssa… puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa… Mutta sitten takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.
Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m. oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri, mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi: olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen, entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle… joka sen kautta säilyi kautta aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen… Mutta juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen vaimonsa tullut sisään:
— Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on muka yksityistä asiaa…
Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan "yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut lyhyesti: — Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä, joustavia askeleita… Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen, solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.
— Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut paikaltaan.
Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.
Nainen oli naurahtanut kevyesti:
— Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen rientänyt sinua tapaamaan…
Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.
Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen; hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa… Ja nyt —!
Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:
— Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.
Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.
— Kaksi sataa, kolme… — Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa… sinä vihaat häntä…
Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta nainen oli jatkanut: — Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit mennä minun kanssani naimisiin… Etkö muista?
Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:
— Millä voitte nuo väitteenne todistaa?
Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:
— Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, hän voi todistaa…
Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:
— Kuinka paljon Te vaaditte?
Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:
— Tuhat markkaa.
Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.
— Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.
Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.
* * * * *
Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua. Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha… Mutta kuta tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille kiitollista kunnioitusta.
Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan…
Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin, luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.
2.
Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.
— Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä Yorkshire-kasvojaan. — Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda…
Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta poissaolevalle emännälle — uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja rohkaisevalle työtoverille… Se oli runollisen lennokas ja monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään kukkaistervehdystä.
Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".
Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti. Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan — —.
Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja odotti… Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin kiehtovan käärmemäinen… Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja kirjava kukkaissato.
Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista tyydytystä, pientä iloakin… Ja aivan välinpitämättömänä oli hän kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.
Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat. Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen reessään oli siis tilaa… Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.
Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota pitkään ja intohimoisesti…
Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän. Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas onnentunne hänen rintansa — hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut yli kimmeltävimpienkin toiveitten!