LYÖNTIEN LOMISSA
Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.
Likainen, ikävä piha — puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.
Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla, kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös. Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.
Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat — ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on, jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski — —? Vähitellen tulen aivan vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.
Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan. Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap…
Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos, kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.
Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen. Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen. Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin aamiaiselle.
Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.
Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin — se on toisessa kerroksessa valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä, että pöly tunkeutuu sieramiini.
Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan verettömine huulineen.
— — — Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.
— Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii hihallaan hikisiä kasvojaan.
Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.
— Niin, sanoo, nainen, se lapsi…
— Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!
— Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.
Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut paukuttamistaan.
— No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin…
Mies päästää ohjasten perät pyörästä.
— Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti, niin… että… nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa…
Mies on raivoissaan:
— Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka koskaan tinkinyt, häh?
Taaskin nainen — nyt aivan tyynesti ja varmasti:
— Lapsi kuoli viime yönä.
— No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle istuimelleen.
— Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen työhönsä.
Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.
— Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!
Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.
Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:
— Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!
Ja toinen vastaa vakuuttavasti:
— Hyvä se on!
— — Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.