VUOKSELLA
1.
20. VI.
Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.
Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.
Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta; päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose…
Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet soivat hopeatiukuina…
Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:
— Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.
Herra jumala! Setä —! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa. Millä riemulla niitä raahasimme!
Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat… huomaamattaan.
Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut uskoa!
Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle. Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan. Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus ruumistuneena.
Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.
Niin, niin, me vanhenemme… ja käymme naurettaviksi…
Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia tanssin säveleitä.
Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean petäjän välillä.
2.
21. VI.
Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.
Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani, tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran tuollainen mahdollisuus — ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei ole liian vaativainen.
Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön, jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi. Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin — hän on aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.
Sitten kului monta vuotta.
Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.
Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme; se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.
Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.
Ja nyt alkaa romaani!
Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat…
Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa — mutta nyt tulivat hänen huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei… niin miksei? Rouvan pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.
Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka olivat karanneet ryytimaahan — luvattomille teille. — —
Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista kiertokulkua… Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet ja menneet murheet!
Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:
— Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.
Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.
Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:
— Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa lasia kaatamatta!
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.
Asessori oli aivan ymmällä?
— Mitä helv… Ymmärrätkö sinä tätä?
— En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. — Mutta eiköhän ole parasta, että mekin jo menemme levolle?
He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:
— Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella…
Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen…"
Ja aamulla hän matkusti.
3.
24. VI.
Tohtori on tänään omissa maailmoissaan.
Ihmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he viihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa. Onko se onneksi vai onnettomuudeksiko? — —
Nyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon kultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä… Rannan ruohikossa ovat sorsaparvet leikkimässä — kevytmieliset urokset huvittelevat sälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. — Valkeat matkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä. Tänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet. Papinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset kirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti tyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.
Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella… Köln… Rudesheim… rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia…
Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti pitkän esitelmän Rooman termeistä.
Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan…
Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.
Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla: sinistä, vihreää, kultaa…
Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.
— Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme piloillaan.
Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten hartautta ei saa häiritä.
— — Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat sukatkin.