I.
— Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon, joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.
Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista purjeista kokoonpantuja telttoja.
Seuraavana päivänä alkoi työni, — kova työ, ja viikon perästä sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää". Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola", riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton. Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.
Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät. Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista "vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.
— Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen nuoremmista insinööreistä.
— Piru sinne menköön! vastasivat miehet.
— Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.
— Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr.
Malcolm.
— Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.
— Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.
Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:
— Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.
Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin eteen ja sanoi:
— Minä aion yrittää.
— Hyvä! sanoi mr. Malcolm.
Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin. Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.
— Saanko sata dollaria, jos —? kysyin.
— Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr.
Malcolm.
Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt, pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana. Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.
— Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:
— Ei tule siis mitään.
— Odottakaa vähän, sir.
Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:
— Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.
— Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr.
Malcolm ja näytti totiselta.
Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn. Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille, joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun. Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien kätensä olkapäälleni:
— Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?
— En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa maanalaista jyrinää.
Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.
— Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.
— Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.
— Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.
Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."
— Kiitos, sir!
Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja. Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä naudan ja laaman lihaa.
— Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte. Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi, kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".
"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.
— Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.
— Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä kerralla, sanoin.
— Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.
— Tahdon olla rauhassa nyt, sanoin.
— Minä lähetän tänne Chimbin, sanoi intiaani.
— Menkää jo! sanoin.
Intiaanin lähdettyä käskin Fredin ottaa esille mr. Malcolmin antaman maksumääräyksen. Se oli rypistynyt, verinen ja likainen. Fred oikoi ja pyyhki sitä ja käänsi sen ympäri purjekangastilkun, jonka jälkeen se ommeltiin paitani sisäpuolelle, rinnan kohdalle. Sitten nukahdin. Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että Fred, Mac Henderson ja muuan nuori nainen seisoivat luonani keskustellen nyrjähtyneen jalkani paikoilleen vetämisestä. Olin sanoa: "Menkää hiiteen", mutta jätin sanomatta.
— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyin naiselta. Minä olen Chimb ja tulin laittamaan jalkanne paikoilleen, vastasi nuori, kaunis nainen, jonka suonissa huomasin virtaavan intiaanin verta.
— Kiitoksia! Laittakaa sitten, mutta laittakaa pian!
Chimb koetteli ja likisti kipeätä paikkaa. Olisin huutanut, mutta en kehdannut.
— Ei tämä ole sijoiltaan, ainoastaan venähtänyt, eikä sitä tarvitse vetää. Se paranee hieromalla.
— Joskus toiste, sanoin.
— Niin, joskus toiste, sanoi tyttö.
Seuraavana aamuna, heti auringon noustua, seisoi tyttö taas luonani. Hän ei näyttänyt samalta kuin eilen. Hän oli ruskeaihoinen; ei kuitenkaan niin ruskea, ettei osannut punastua ja vaaleta; sen huomasin heti. Hänellä oli musta tukka ja pitkä palmikko. Hän oli sairaanhoitajattaren puvussa, päässään päähine. Chimb oli kaunis ja komea katsella. Fred ja Mack panivat kengät jalkaansa — vaatteita ei koskaan riisuttukaan ja menivät "kahdenkymmenen" telttaan aamiaiselle ja sitten työhön. Olin hieman hämilläni maatessani tanterella, purjekangasretku allani ja peittonani, tuon kauniin naisen edessä. Päästyämme puheen alkuun — vähän englantia, vähän espanjaa ja loput eleitä ymmärsimme toisiamme aivan hyvin. Mainitsin nimeni ja hän omansa: Sisar Chimb. Hänen täydellinen nimensä oli Chimborazo Lauricocha.
Chimborazo on tavallinen naisen ristimänimi Etelä-Amerikassa. Siitä saa nimensä korkea vuorenkukkula Chimborazo, joka sijaitsee Equadorin tasavallassa. Sukunimensä Lauricochan Chimb oli perinyt esi-isiltään, jotka asuivat Lauricocha-järven rannalla. Mainitusta järvestä saa maailman suurin virta Amazon alkunsa. Chimborazo, jonka vanhemmat kuuluivat paimentolais-intiaaneihin, oli ollut koko lapsuutensa alinomaa kulkusalla. Kerran vuodessa he olivat palanneet viikon ajaksi kotipaikoilleen viettämään uskonnollista juhlaa. Kyllästyttyään kulkemiseen he asettuivat asumaan Oroyaan, jossa olivat jo viettäneet muutamia vuosia. Ehkä metsänriista oli vähentynyt, tai ehkei "Suuri Henki" enää viitsinyt kuunnella heidän villejä sotalaulujaan. Himborazon vanhemmat oli kastettu katoliseen uskoon jo ennen tyttären syntymistä, mutta kääntyivät, kun kovalle otti, esi-isiensä "Suuren Hengen" puoleen. Chimb, joksi häntä tavallisesti nimitettiin, oli kolme vuotta aikaisemmin lähetetty pääkaupunkiin, Limaan, saamaan oppia ja sivistystä. Hän kävi monenlaisia kouluja. Muun muassa hän suoritti sairaanhoitajattaren tutkinnon. Varakas isä oli äidin toivomuksesta ja määräyksestä nurisematta kouluttanut tyttärensä, joka oli ainoa lapsi. Chimb vakuutti isänsä viihtyvän hyvin espanjalaisen vaimonsa tohvelin alla. Muutamia viikkoja sitten tyttö oli palannut kotiin, isän ja äidin mielestä täysin oppineena. Chimb sitä vastoin oli toista mieltä, mitä oppiin tulee. Hän sanoi aikovansa koettaa saada monta vertaa enemmän tietoja, koska hänellä oli niitä hyvin vähän.
— Äidin valtikan ansiosta olemme hyvissä varoissa. Isäni, joka on puoliverinen intiaani, on ymmärtänyt tehdä hyviä kauppoja Oroyassa. Maapalasestamme tarjotaan sievä summa, koska siitä on löydetty tavallista enemmän kultaa. Matka täältä Limaan oli vaikea, ja siihen meni paljon aikaa. Isäni ja äitini kävivät kahdesti vuodessa minua tervehtimässä. Koulunkäyntiini antoi valtio avustusta. Viihdyin hyvin sivistyneissä oloissa. Kun rautatien rakennustyöt päättyvät, muutamme kaikki pois täältä ja menemme sivistyneille seuduille. Tahdon kuitenkin sitä ennen nähdä Lauricochan rannan ja istua Victoria regian sylissä, jos se enää kantaa minua, kun olen kasvanut näin suureksi. Siinä tahdon, jos jumala niin tahtoo. — Älkää nyt hyppikö yhdellä jalalla, vaan pysykää alallanne. Palaan tunnin kuluttua. Jos tahdotte, niin nostan rahanne kassanhoitajalta.
— Kiitoksia! Täällä on maksumääräys, sanoin ja panin käteni rintani päälle.
Chimb ratkoi irti riepukääreen, jossa maksumääräys oli ja poistui.
— Hyvä on, ajattelin, että meillä on edes tämmöinen suoja. Olimme saaneet sen pystyyn kolme päivää sitten. Se oli rakennettu osaksi multaisista laudoista, osaksi purjekankaan retkuista. Seisoessani alastomana, aikoen muuttaa toiset vaatteet ylleni, tulivat Chimb ja mr. Malcolm.
— Tämä on hirvittävä näky. Poikapoloinen! Kylläpä olette kurjassa tilassa. Mitä on ensimmäiseksi tehtävä? sanoi mr. Malcolm.
— Teidän on kai siirryttävä vähän loitommalle, siksi kunnes saan rupisen, pinaatilla maalatun ruumiini verhotuksi vaatteilla.
Rautatierakennustöitten päällikkö pani kätensä otsalleen ja sanoi:
— Nyt näen, että paljon on tehtävä; ei ainoastaan rakennettava rautateitä, vaan omantunnon mukaisesti ja auliisti hoidettava niitä, jotka näkevät vaivaa. Tuo kylmästä, köyhästä Suomesta kotoisin oleva nuorukainen, joka makaa veristen riepujen välissä, ei pane suurta arvoa hengelleen, mutta minä tulen tästä lähin huolehtimaan työmiesteni hengestä ja hyvinvoinnista. Mihinkähän sijoittaisimme hänet, ehkäpä insinöörien asuntoon?
— Minä pidän huolen siitä, sanoi Chimb.
— Tässä ovat saamanne kaksisataa dollaria.
Silittelin mielihyvin uusia "greenbackeja", joiksi Yhdysvalloissa paperidollareita arvoon katsomatta sanotaan, koska niiden selkäpuoli on vihreä.
— Tallettakaa te rahat, minulla ei ole niille säilytyspaikkaa, sanoin Chimbille.
Mr. Malcolm puristi kättäni ja lähti, kuiskattuaan jotakin Chimbille. Seuraavana aamuna heräsin puoliverisen intiaani Lauricochan talossa, joka oli kahden virstan päässä leiristä. Oroyan lähellä. Talo muistutti espanjalaisen siirtomaan vaatimatonta haziendaa. Havahduin siitä, että ovi aukeni raolleen.
— Hyvää huomenta, signor! Tuon teille kohta teetä, katselin vain, vieläkö nukutte, sanoi Chimb.
Tyttöä ja teetä odotellessani oli minulla miettimisen aikaa. Ajattelin sivumennen entisyyttä ja tulevaisuutta. Mutta nykyisyyttä, lähemmin sanottuna vallitsevaa hetkeä, jota vietin mukavassa puhtaassa vuoteessa teetä odottaessani, ajattelin vakavasti.
— Kuinka voitte? kysyi Chimb astuessaan sisään teevehkeineen.
— Kuin taivaassa, vastasin.
Kun olin saanut teetä ja lääkärinhoitoa, etupäässä hierontaa, sanoi
Chimb:
— Olen antanut pestä vaatteenne, kohta ne ovat kuivat. Sitten äitini paikkaa ne. Sillä välin voitte käyttää minun vaatteitani. Hän otti kirstusta kolme vaatekappaletta: pitkähihaisen paidan, alushousut ja väljän röijyn, kaikki lumivalkeita. Olin juuri pukenut ne ylleni, kun Fred astui sisään.
— Mitäs sinulla on kerrottavaa? kysyin.
Fred sanoi tutustuneensa muutamaan leedsiläiseen Char Ies Clarckiin ja ehdotti, että ottaisimme hänet "puulaakiimme" ja jäseneksi "klubiimme".
— Saamme nähdä sitten, kun tulen terveeksi ja pääsen leiriin. Onhan meidän klubissamme jäseniä tarpeeksi.
— Hän on täällä, voinko kutsua hänet sisään?
— Miksei.
Sisään astui suurikokoinen, hyvin puettu ja syötetty nuori mies.
— Minä olen mr. Clarck. Olen koettanut löytää täältä leiristä miehiä, joiden kanssa voisi seurustella, mutta turhaan. He ovat kaikki retkuisia roistoja ja veijareita, ettekä tekään taida olla parempia. Tutustuttuani herroihin Furstenow ja Henderson päätin hyväksyä heidät seurustelukumppaneikseni. Koska tekin olette ollut samaa "puulaakia" näiden kanssa, voin ottaa teidätkin yhdistykseemme. Minä aion insinööriksi. Lueskelen London Westin teknillisessä korkeakoulussa; mutta tahdon harjoitella Lima—Oroya-radan kuuluisassa rakennustyössä. Pyysin mr. Malcolmilta alemman insinöörin tai insinöörinapulaisen tointa, mutta hän vain hymyili ja kohautti olkapäitään käskien minun kääntyä jonkun työnjohtajan puoleen ja pyytää työmiehen paikkaa. Työnjohtaja katseli minua ivallisesti, mutta otti minut kuitenkin vetäjäksi. Mitäpä se minua liikuttaa. Saanhan kuitenkin todistuksen siitä, että olen ollut rakentamassa Lima—Oroya-rautatietä, ja se on pääasia. En tarvitse dollarin päiväpalkkaa, joka minulle luvattiin. Isäni omistaa yhden Englannin suurimpia puuvillatehtaita. Aion olla täällä kuusi kuukautta tai vuoden, jos jaksan.
Chimb tuli sisään.
— Tässä on vaatteenne, signor, hän sanoi ja poistui heti. — Kuka tuo nainen on? Taidatte olla hänen vaatteissansa, sanoi Clarck.
— Auta minua tästä, ja anna tänne nuo kainalokepit, Fred. Sitten saat lähteä, ja mr. Clarck myös. Jos sinä Fred ja Mack tahdotte ottaa puulaakiinne mr. Clarckin, on se teidän asianne. Minä perustan puulaakin "itseni kanssa".
— Te olette loukannut minua, sir, sanoi Clarck.
— Myönnän sen. Hyvästi sir!
* * * * *
Viikon kuluttua nilkutin kepin varassa leiriin, jossa asuntomme oli suuresti muuttunut. Retkutelttamme oli hävitetty. Istahdin "kahdenkymmenen" teltan luona olevalle penkille odottamaan työstään palaavia vetäjiä. He tulivatkin pian. Fred, Mack ja "hyvinpuettu" astuivat yhdessä. Molemmat toverini tulivat luokseni, mutta Clarck meni ylpeästi ohitse.
— Terve! Kuinka jaksat? Tulethan kanssamme syömään?
— En tule, söin vähän aikaa sitten. Hotkaistuaan ruoan astuivat Fred ja Mack taas luokseni.
— Tulehan katsomaan!
Syrjäiseen paikkaan oli ilmestynyt lautahökkeli, jossa oli neljä makuusijaa. Yhden vieressä oli pöytä, jossa oli lukittava laatikko. Tämä loistoesine oli tietysti höyläämät tömistä laudoista kokoonkyhätty.
— Aikomukseni oli tulla luoksesi vielä tänä iltana; tässä on sinulle kirje, sanoi Fred.
Kirjekuoren ylälaitaan oli painettu: "Liman-Oroyan rautatierakennuksen hallinto". Katseltuani kirjettä sanoin:
— Mitähän tuossa mahtaa olla? Luultavasti on hallinto antanut minulle potkun.
— Älä luule, että meille vetäjille annetaan "präntätty" potku. Kun me saamme potkun, sanoo työnjohtaja yksinkertaisesti: Mene!
— Anna minulle "sigarita", että saan savun, ennen kuin aukaisen kirjeen.
Poltettuani sigaritan aukaisin tuon ihmeellisen epistolan ja menin hökkelin taakse sitä lukemaan. Sen sisältö oli:
"Mr. E. West on koroitettu työnjohtajaksi Lima—Oroyan rautatierakennuksen kahdeksannessa piirissä, lukien siitä päivästä, jolloin hän kävi Kondori-rotkossa, ja on hänen päiväpalkkansa mainitusta päivästä lukien neljä dollaria.
Käskystä
J. Collin insinööri."
Palattuani sisään tapasin mr. Clarckin. Hänen hienot vaatteensa ja komea vartalonsa olivat paljon ennättäneet muuttua. Kädet ja kasvot olivat naarmuiset ja rupiset sekä likaiset. Hän oli ollut vetäjän opissa ja näytti siltä, ettei oppi ollut häntä "ojaan kaatanut".
— Mr. West! Me tiedämme tuon kirjeenne sisällön. Fred ja Mack toivovat pääsevänsä kahdeksanteen työpiiriin. Jos niin on, toivon, että otatte minutkin siihen. Uskon, että olette siksi gentlemanni, ettette kiinnitä huomiota ensimmäiseen kohtaamiseemme. Silloin en muistanut, mitä isäni isä, yhdeksänkymmentävuotias, sanoi minulle ennen kuolemaansa: "Älä pelkää työtä, oli se minkälaista tahansa, vaikka tiedätkin periväsi paljon rahaa."
— Koska tässä majassa on neljä makuusijaa, on neljäs teitä varten.
Asia on siis selvä, sanoin.
Toverit saattoivat minut Lauricochan taloon, jossa nukuin sen yön. Seuraavana aamuna menin taas leiriin, söin aamiaiseni "kahdenkymmenen" luona ja ilmoittauduin työhön. Toverit pääsivät ehdotuksestani kahdeksanteen työpiiriin. Kun illalla tulimme kotiin, oli vuoteissamme oikeat makuuvaatteet; Chimb oli ne hankkinut. Nukuimme ensimmäisen yömme kuninkaallisesti. Jo viikon kuluessa opin tuntemaan Charles Clarckin. Hän oli ahkera ja työssään totinen, ei säästänyt itseään, vaan raatoi väkevänä miehenä kahden edestä. Hän oli hyväpäinen ja samalla käytännöllinen. Kun oli lomahetki — näitä kyllä oli ani harvoin — oli hän iloinen. Tuosta miehestä se insinööri tulee, ajattelin itsekseni. Meistä neljästä, jotka asuimme mielestämme kuin palatsissa ja olimme todellisia ystäviä, oli Charley ainoa joka tulevaisuutensa vuoksi harjoitteli ja raatoi maapallon etäisimmässä kolkassa. Me muut olimme seikkailijoita.
Fredrik Furstenow oli keskikokoinen, normaalirakenteinen, tumma, hauskan näköinen ja teräväpäinen nuorukainen. Luonteeltaan hän oli säästäväinen. Hän oli palvellut asevelvollisena Saksan sotalaivastossa ja karannut. Siitä syystä hän piiloitteli ja karttoi, mikäli mahdollista, saksalaisia laivoja. Hän oli ollut terveydeltään heikko, mutta päästyään isänmaansa ankarasta ja armottomasta merisotapalveluksesta hän toipui kutakuinkin terveeksi.
Mack Henderson, Aberdeenista, Skotlannista, oli lyhyenläntä, tanakka, leveäharteinen nuorukainen. Hän mahtoi olla vanhaa skandinavilaista syntyperää, koska oli valkoverinen ja vaaleatukkainen, ja nimikin viittasi siihen. Hän ei ollut mikään kirjanoppinut, mutta sitä käytännöllisempi. Hän oli luullakseni hyvä merimies; ainakin hän rakasti merta, koskapa puhui merielämästä sen vähän, mitä yleensä puhui. Toveruksista neljäs olin minä.