II.
Eräänä iltana oli pöydälläni kirjelappu: "Tulkaa heti Lauricochaan."
Lähdin viivyttelemättä. Metsän laidassa, vähän matkaa tiestä, istui Chimb pensaan takana. Säpsähdin vähän, kun hän äkkiä tupsahti näkyviin. Hän pani sormensa huulilleen merkiksi, että olisin hiljaa ja puhumatta. Poveensa pistetyssä oikeassa kädessään hänellä oli revolveri ja vasemmalla kädellään hän tarttui minun oikeaan käteeni, jonka jälkeen aloimme hiljaa juosta Lauricochaa kohti. Vasta haziendaan päästyämme pysähdyimme läähättäen. Chimb sanoi:
— Koskeeko jalkaanne?
— Vähemmälläkin vauhdilla, vastasin.
— Onko revolverinne mukananne?
— On, vastasin.
— Ei tässä enää ole mitään hätää. Riisukaa kengät jalastanne ja heittäytykää pitkäksenne tuohon entiselle vuoteellenne, niin hieron kipeää jalkaanne. Hieroessaan hän kertoi:
— Te saatte luultavasti maata täällä monta yötä. Älkää vain keskeyttäkö minua, minulla on paljon kertomista. Callaossa on laiva, joka paraillaan lastaa kuolleita, kuivia kiinalaisia. Se on ankkurissa uloimmaisena sataman selällä. Tuo kolkko laiva ottaa "kallista lastia". Viikon perästä, otettuaan viimeisetkin kuolleet matkustajansa, se nostaa ankkurin purjehtiakseen Hongkongiin. Kuolleissa kiinalaisissa ei ole mitään ruumiinhajua, sillä kiinalaisessa työmiehessähän on vain luuta ja nahkaa. Ne ovat maanneet vuosikausia laatikoissaan odottamassa, kunnes niiden luku nousee niin suureksi, että kannattaa rahdata laiva viemään ne kotiin taivaalliseen Kiinaan. Heidän odotettu tuomiopäivänsä on tullut, silloin kun isänmaa ottaa heidät poveensa. Tiedättehän, että kaikki kiinalaiset, jotka asuvat täällä ja yleensä vieraissa maissa, koettavat päästä kuoleman jälkeen kotimaahansa nukkumaan viimeistä untaan. Kiinalaiset työmiehet, tai oikeammin orjat, ostavat eläessään pienillä maksuerillä paluupilettinsä asiamiehiltä, jotka ovat täysin luotettavia. "Kahdenkymmenen puulaakin" kokki, joka on kiinalainen, on ruumisasiamies. Hän tarvitsee nyt rahaa ja tekee kaiken voitavansa, jotta kuolemanlaiva pääsisi lähtemään määräpäivänä. Hän on varastanut, ryöstänyt ja murhannut näinä päivinä ja menetellyt niin ovelasti, ettei kukaan tiedä hänen tekojaan. Mutta asiaan. Kun olin tänään asunnossanne, tuli hän sinne, mutta vetäytyi takaisin huomatessaan minut, mutisten jotakin ruoka-ajoista. Leirissä kuulin hänen tietävän kahdestasadasta dollaristanne, joita säilytätte paitanne alle ommeltuna. Sen vuoksi en uskaltanut antaa teidän maata asunnossanne leirissä. Kun kiinalaiset roistot murhaavat nukuksissa olevan ihmisen, tapahtuu se siten, että vasemmalla kädellään kuristavat kurkusta iskien oikealla puukon uhrinsa sydämeen. Ette voi nukkua tässä huoneessa, sillä tähän tulee muuan pappi, joka on saapunut kastamaan paikkakunnan lapsia.
— Missä minä sitten saan nukkua? kysyin.
— Minun huoneessani ja sängyssäni. Itse nukun lattialla, vastasi
Chimb.
Seuraavana aamuna menimme, Chimb, hänen isänsä ja minä leiriin. Siellä kerrottiin kiinalaisen otaksuttavasti menneen matkoihinsa, koska häntä ei oltu nähty aamupuuhissaan ja hänen tavaransakin olivat poissa. Saman päivän iltana työstä tultuamme ja illallista syötyämme istuimme kukin vuoteemme laidalla savuketta poltellen ja jutellen. Lauricochan toimittama nuori intiaani oli keittänyt ruoan hävinneen kiinalaisen kokin asemesta.
Kuului laukaus.
— Mitähän tuo merkitsee! sanoi Charley.
— Se merkitsee, että joku muutti toiseen maailmaan. Täällähän se on tavallista, sanoi Fred.
— Ovatko revolverinne kunnossa? Kysyin.
— Ovat! vastasivat toverini.
Ovelle koputettiin vähän ajan kuluttua.
— Avatkaa Chimbille! kuului oven takaa. Mack aukaisi oven tytölle.
— Oletteko haavoittunut, koska vaatteissanne ja käsissänne on verta?
— En ole. Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja sitten kiivas lähtö!
Otimme rahamme, revolverimme sekä tupakkamme ja tuluksemme.
— Seuratkaa minua ääneti, kuiskasi Chimb. Kun kaikki näyttivät olevan lähtövalmiina, puhalsi Chimb lampun sammuksiin, jonka jälkeen pako alkoi. Juostessamme hiljakseen pois majastamme huomasin, ettei Fred ollut mukana. Käännyin takaisin ja näin, että hän oli pudottanut avaimen lukitessaan ovea ja etsiskeli sitä kumarruksissaan hökkelimme edustalta. Näin samalla olennon — se oli kiinalainen kokki — nopeasti hiipivän hökkelin takaa. Hän oli valmis upottamaan puukkonsa ystäväni rintaan. Pari sekuntia ja Fred olisi vainaja, mutta sitä ennen välähti tuli ja kuului pamaus. Olisinko tähdännyt kehnosti? Olisinko ampunut Fredin enkä kiinalaisen?! Vai olisiko kiinalainen jo ennättänyt pistää puukkonsa ystäväni rintaan? En ensin erottanut pimeässä, miten asian laita oli; olisihan luoti sitä paitsi voinut lävistää molemmat.
— Fred ystäväni, oletko hengissä? kysyin.
— Kyllä olen ja aivan eheänä, nosta vain tuo roisto päältäni, sanoi
Fred kaamealla äänellä.
— Odota vähän, katsotaanpa, onko pirussa henkeä. Noihin keltaisiin ei ole luottamista.
Vedin kiinalaisen palmikostaan pois Fredin päältä, jolloin pitkä puukko putosi hänen kädestään. Fred kömpi pystyyn ja tarkasti keltaista. Luoti oli lävistänyt tämän pään. Chimb tuli yksin majan luo. Charley ja Mack odottivat loitommalla.
— Meidän on pidettävä kiirettä, sanoi Chimb.
Suljimme hökkelin oven, jätimme kuolleen kiinalaisen oman onnensa varaan ja rupesimme tähtitaivaan opastamina juoksemaan pohjoista kohti niin vikkelästi kuin pensaat, kivet ja murtomaa sallivat. Puolen tunnin kuluttua seisahduimme Chimbin käskystä lepäämään.
Chimb kertoi: — Ennustettu kapina on puhjennut. Tyytymättömät, toisin sanoen suurimmat roistot täällä rautatierakennustyössä, ovat liittyneet siihen puolueeseen, joka tahtoo uutta presidenttiä. Kiinalaisten kokkien ja rautatie rakentajien huonoimman aineksen päämies sai nyt surmansa, eikä siis päässyt kuolleen lastin kanssa taivaalliseen Kiinaan. Henkiin jääneet kiinalaiset lähtevät jo huomenna esi-isiensä taivaaseen, ja vetäjäroistot pakenevat de los Andien tuolle puolen. Siellä he saavat tapella petojen kanssa, ja kelpaapa heidän päänahkansa eräille esi-isieni sukulaisheimoon kuuluville intiaaneille. Vähän matkan päässä tästä paikasta on edessämme pitkä, syvä kuilu, jonka reunat ovat jyrkät. Pimeässä liikkujalle tämä kuilu on varma kuolema. Keskellä päivääkin siihen on pudonnut alkuasukkaita, sillä sitä ei voi huomata. Ken siihen putoaa, on mennyttä miestä. Jos pääsemme sen yli, olemme turvassa. Ne kiinalaiset tai vetäjät, jotka meitä mahdollisesti ajavat takaa, tipahtavat kuiluun. Istukaa tässä, kunnes löydän sen ainoan paikan, josta pääsee yli. Harva paikkakuntalaisistakaan tuntee tämän paikan. Kun kuulette kaksi kimeätä kondorikotkan huutoa, niin lähtekää sitä kohti. Vähän ajan kuluttua annan taas kaksi samanlaista äännähdystä, ja niin edespäin, kunnes löydätte minut.
Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta, kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni, muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja rupesivat kulkemaan sitä kohti.
— Entä West? kysyi Chimb.
— Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.
Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?
— Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi väsyksissä, sanoivat toverit.
— Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.
— Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi
Charley Clark.
— Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.
Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.
Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni. Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä, että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen, piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen, kun kuulin:
— Olkaa ihan liikkumatta, ettette luisu kuiluun, sillä välin kun minä vaihdan otetta.
— Chimb! sanoin.
— Niin, minä olen Chimb.
Nyt piti minun olla hiljaa. Ei ruumiinliikettä, ei hengen vetoa, ja kieli keskellä suuta niin kauan, että Chimb sai uuden otteen.
— Nyt minä muutan, sanoi Chimb.
Olin vetämättä henkeäni. Ehkä sydämenikin oli lyömättä ne sekunnit, jotka kuluivat otteen vaihtamiseen.
— Nyt se on valmis. En olisi enää jaksanut pitää kiinni kauan.
Kun tämä oli tehty, rupesimme tuumimaan seuraavaa temppua, ja viimein Chimb sai minut vedetyksi Pirun kynnykseltä. Levähdimme jonkin aikaa jaksaaksemme seuraavalle portaalle. Kun tämäkin viimein oli tehty, olimme molemmat pelastuneet putoamasta Pirunrakoon.
Etsiessäni pimeässä Chimbiä, olin joutunut Pirunrakoon johtaville rappusille. Chimb löysi minut taintuneena viimeiseltä portaalta.