III.
Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.
Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen virstan takaa.
Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava. Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.
— Hypätään alas, sanoi Charley.
— On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.
Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta. Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata, lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua, koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.
— Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut, sanoimme me miehet.
— Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen jäljestään.
* * * * *
Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä. Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.
Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita siihen aikaan tapasi — ja kukaties nytkin tapaa — kaikissa satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan. Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan. Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä, riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.
Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi. Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä, ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta, niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin sairaalaan.
Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja mihin puolueeseen kuulumme.
— Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.
— Onko teillä todistuksia?
— Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset paperimme.
Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru". Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri, ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä kuivalle maalle.
Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa, muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia. Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa — maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.
Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se, joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada. Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan. Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas mereen.
De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla. Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru liene terveellisin seutu maan päällä.
Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever" (Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta. Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.
— Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä tässä maassa, tuumi Mack.
— Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka jo on heittänyt henkensä.
— Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.
Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään. Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.
— Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.
Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme, rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta. Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos. Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa vangita meidät kapinallisina…