IV.
Kauankohan meidän on oltava täällä? sanoi Charley, kun olimme lähes vuorokauden istuneet eli oikeastaan maanneet päävahdin kovalla lattialla, ainoana ravintona vesi, jota oli tuotu sangollinen ennen kuin ovi lyötiin kiinni.
— Kaikki tämä on minun syytäni. Eihän minulla ollut mitään asiaa Kellyn taloon, mutta katsoin velvollisuudekseni saada selvän olinpaikastanne, jotta tarpeen tullen pääsisin avuksenne.
Olimme kaikki sitä mieltä, ettei henkemme ollut paljon arvoinen. Milloin tahansa saattoi ovi aueta ja tulla komennus takapihalle ammuttaviksi.
— Voi, ettemme jääneet Limaan! Siellä olisimme olleet paremmassa turvassa. Varmaankin mr. Malcolmin asuntoa vartioi kaarti; sen läheisyydessä olisi ollut turvallista olla. Yhdysvaltain lippu liehuu siellä niin korkeassa tangossa että se näkyy yli koko kaupungin. Castela Martan — tämä linna on varmaan hallituksen miesten vallassa — lippu tosin liehuu lähellä edellä mainittua lippua, mutta mitäpä se merkitsee tähtilipun rinnalla! Kun vain pysyisi tuo ovi aukenematta päivän eli pari, niin vaara olisi ohi. Näissä maissa eivät kapinat ole pitkäaikaisia, sanoi Chimb.
— Kaikki muu on yhdentekevää, kunhan vain saisin ruokaa. Kurjaa on muuttaa toiseen maailmaan tyhjin vatsoin, sanoi Mack Henderson.
Sangosta oli vesi loppumaisillaan. Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi, jonka vuoksi päätimme nostaa melun, jotta siten saisimme vartijat aukaisemaan oven. Sitten hyökkäisimme henkemme kaupalla ulos; kuolemahan meitä kuitenkin odotti.
— Odotetaan vielä puoliyöhön saakka. Sitten koetamme loikata ulos tuosta ikkunasta ja paeta. Tosin siinä on rautaristikko, mutta se on ihan seinän ulkoreunassa, siis ainoastaan vanhan ränsistyneen rappauksen varassa, sanoi Chimb.
Päätimme noudattaa Chimbin ehdotusta, mutta Mack Henderson oli toista mieltä.
— Minä en aio odottaa puoliyöhön, vaan rupean huutamaan ja potkimaan ovea. Koetan repiä irti tuon vanhan rautaristikon; toisin sanoen teen vaikka mitä, ennen kuin kuolen nälkään tässä vankilahelvetissä.
Tunnit kuluivat hitaasti. Odotimme joka hetki oven aukaisua ja komennusta seinää vasten. Kovalla tiililattialla loikominen teki jäsenet kipeiksi. Olihan mahdollista, että oven aukeneminen merkitsisi vapauttakin.
— Vapautta minä en enää odota, kun ei sitä jo ole tullut. Yö on kohta puolessa. Rukoilkaa pojat, ehkä se auttaa.
— Minä puolestani olen rukoillut jo tuntikausia ja uskon pääsemme täältä hengissä, sanoi Chimb.
— Rukoilkaa, signorita, esi-isienne Suurta Henkeä tulemaan avuksemme — ei meidän jumala ainakaan nyt kuule rukouksiamme, sanoi Mack Henderson.
— Pidä suusi kiinni, Mack! Sinä, joka ennen olet ollut hyvä toveri ja harvapuheinen, olet yht'äkkiä muuttunut hävyttömäksi ja suurisuiseksi. Jollet nyt ole vaiti ja tottele meitä, niin jätämme sinut tänne.
Semmoinen oli se lyhyt saarna, jonka pidimme Mackille. Se näkyikin auttavan. Ei sanaakaan tullut pojan suusta puoleen tuntiin. Hän vain silloin tällöin veti syvään henkeään. Kysyimme, oliko hän sairas, mutta emme saaneet vastausta. Raapaisimme tulta tikulla ja katsoimme kelloa Se oli neljänneksen yli kahdentoista.
— Nyt pojat! sanoi Chimb. — Minä alan hiljaa röykyttää ristikkoa.
Se liikkui. Silloin rupesi oven takaa kuulumaan ääniä ja raosta näkyi lyhdyn valoa. Samassa pistettiin iso avain lukkoon. Charley nykäisi minut pois ikkunan kohdalta ja alkoi riivatusti röykyttää ristikkoa. Oven aukaisija ei saanutkaan lukkoa toimimaan. Voiteen puute oli suonut ruosteen rauhassa kasvaa. Kirouksia kuului oven takaa. Sitten toinen mies rupesi tekemään parastaan. Väänsi eteenpäin ja taaksepäin, samalla mainiten helvetin pyhimysten nimiä. Mutta ovi vain pysyi kiinni. Sitten kuului, kuinka molemmat "lukkosepät" poistuivat apua noutamaan. Chimb rukoili.
— Kiitos sinulle, Suuri Henki, joksi lapsuudessani Jumalaa kaikkivaltiasta sanoivat, että annoit ruosteen kasvaa lukossa! Toivon, että tuo ristikko samoin on siunatun ruosteen vallassa. Pelasta nuo nuoret miehet. Kaikkivaltias, heitä tarvitaan Oroyan rautatien, isänmaani suuren rautatien rakennustyössä. Pelasta myös minut, jos niin hyväksi näet.
Chimborazo, joka oli ollut polvillaan tiililattialla, nousi ylös.
— Kyllä ristikko heltiää, jos vain saamme tarpeeksi aikaa. Minä lepään vähän sillä välin kun te toiset vuoroonne röykytätte.
Röykytimme vuoron perään ristikkoa; lovet suurenivat suurenemistaan. Ristikon täytyi viimein jättää meille vapaa pääsy ulos. Oli ihme, ettei ketään ilmestynyt ulkopuolelle, ei asiattomia eikä asiallisia, vaikka aikaansaamamme melun olisi pitänyt havahduttaa kuolleetkin, jos niitä oli "hotellin" seinien sisällä. Mack Henderson teki työtä yhtä uutterasti kuin oli tätä ennen haukkunut. Olin ristikkoa röykytettyäni ottanut levähdyshetken, kuinka monennen — en muista, ja tarjonnut työtä toisille. Mutta koska ei kukaan heti ollut valmis käymään kiinni, astui Chimb, edeltäjäni vuorossa, taas työhön. Katsottiin kelloa — tulitikkuja oli jäljellä viisi — se näytti puolta kahta. Chimb röykytti taas vimmatusti ja hengitti läähättäen. Sitten hän rupesi röykyttämään harvaan ja hiljakseen. Nyt taitavat Chimbin voimat olla lopussa, ajattelimme. Hän astui pois ikkunan edestä ja sanoi:
— Nyt pojat lähdemme! Ristikko on irti. Ei tarvitse muuta kuin työntää se ulos.
Sytytettiin yksi jäljellä olevista viidestä tulitikusta. Katseltiin ja koetettiin, olivatko rahamme tallella. Ne olivat kunkin paidan alla pussissaan, ommeltuina rinnan kohdalle. Miehillä oli myös housujen takataskussa nahkakotelon sisässä revolverinsa. Chimbin pieni ja tehokas pistooli oli vaatteiden alla, vyötäisten yläpuolella. Chimb työnsi ristikon alas, ja se helähti pudotessaan kiveä vastaan. Ensin hyppäsi Charley, sitten Fred, sitten Chimb ja viimeiseksi minä. Ensin katselimme ympärillemme vähän aikaa ja sitten syöksyimme, Chimb etunenässä, niin kovaa kuin pimeässä taisimme, matalaa muuriaitaa kohti, jonka yli helposti pääsimme. Nyt rupesi takaamme kuulumaan väkivasaran paukutusta. Särjettiin ovea, jonka ruostunut lukko oli meidät pelastanut.
Vanha laivahylky, joka oli kyljellään ylähangan puolella keskellä satamatoria, oli merkkinä. Se näkyi läpi pimeän ja sumun ja ikään kuin viittasi meille: tänne päin! Päästyämme laivahylyn ohi se suojasi tietämme laivarantaan vihollisten luodeilta.
— Ketä siellä?! huudettiin saksalaisesta laivasta, joka oli kiinnitetty laituriin.
— Pyydämme nöyrimmästi suojaa, sanoi Fred saksan kielellä.
— Ja ruokaa, sanoi Mack englannin kielellä. Laivan kapteeni, joka tänä levottomana aikana sattui olemaan valveilla, suostui laskemaan meidät laivaan, kuultuaan, kuinka laitamme oli. Saimme paikan kannen alla laivan peräpuolella. Tämä maan- eli oikeastaan vedenalainen komero oli tyhjä. Sitä käytettiin tarpeen vaatiessa sairaalana. Kun olimme saaneet piilopaikkaamme ruokaa ja vettä, nostettiin luukku aukon päälle ja tämä peitettiin köysirojulla. Onneksi ei ketään ollut näkemässä tuloamme rantaan ja laivaan.
— Kauankohan tässä vieraskodissa saamme istua?! Annetaankohan täällä niin runsaasti ruokaa, ettei kuole nälkään? Alku on ainakin hyvä, australialaista säilykelihaa ja hyviä laivakorppuja, en nähnyt ainoatakaan matoa. Siinä tietenkin tein väärin, että tarkastin. Eivät madot minua haittaa, kun eivät vain päälle tuppaa tulemaan. Mikähän aukko tuossa lautaseinässä on? Kyllä sen arvaankin, siitä hän pääsee lastiruumaan, joka nyt on tyhjä. Ehkä saksalaiset pitävät meistä huolen, vaikka en minä heihin paljon luota. Onhan Fred saksalainen, siitä on meille etua.
Mackin lopetettua sanoi Fred:
— Minun saksalaisuudestani ei ole paljoakaan apua, ainakaan itselleni; päinvastoin. Olen karannut kaikkien saksalaisten jumaloimasta sotalaivastosta, ja istun täällä kuin ruutitynnyrillä, johon johtavan sytytyslangan toinen pää jo käryää.
— Kyllä Jumala meidät täältäkin auttaa, kun vain rukoilemme hartaasti, sanoi Chimb.
— Kyllä kai se oli teidän esi-isienne "Suuri Henki", joka auttoi meidät "kortekaalista", sanoi Mack.
Charley pudisti nyrkkiään Mackille, sanoen:
— Pidä jo suusi kiinni, muuten…
— Olkaa hiljaa, pojat, tämä puhehan voi kuulua ympäri koko laivan, vieläpä maihinkin, sanoi Chimb.
— Liittomme näyttää veisaavan viimeistä virttään. Minä ehdotan, että heti kun tästä pulmasta pääsemme, Mack kulkee omaa tietään, sanoi Fred.
Lamppu, jota oli muutettu paikasta toiseen, sen mukaan kuin sitä paraiten tarvittiin, putosi lavitsalta lattialle. Onneksi se sammui eikä särkynyt sytyttäen tulipaloa. Tulitikkumme eivät syttyneet. Hetken hiljaisuus.
— Nyt ei voi muuta kuin istua tai maata pimeässä ja tyytyä kohtaloonsa, kunnes joku laivan miehistä tulee tänne. Se voi kestää, mutta tuleehan joku viimein, sanoi Chimb.
Oli kulunut monta tuntia pimeässä, mutta koko aikana ei ollut sanottu monta sanaa. Chimb huomautti, että yhden meistä aina oli pidettävä vahtia, etteivät rotat hyökkäisi kimppuumme. Niitä tulikin tuon tuostakin lastiruumasta ihan päällemme. Oli kaiken aikaa hiljaa lattiata polkemalla peloitettava niitä. Yhden rotan, joka oli muita rohkeampi, Fred potkaisi kuoliaaksi. Tämän vingahtaessa kuului ruumasta rottapataljoonan vingahduksia vastaukseksi. — Pidetään varamme! Nämä satama- ja laivarotat ovat kostonhimoisia, sanoi Chimb.
Kuului sihinää ja hiljaista vikinää. Kerkisimme juuri nousta seisoallemme, kun tusinan verran rottia ilmestyi ympärillemme. Nämä kauhean iljettävät pedot kiipesivät salaman nopeudella ylös pitkin ruumistamme. Oli täysi työ saada ne putoamaan lattialle. Kuinkahan olisikaan käynyt, jollei yht'äkkiä olisi tullut kaksi miestä lyhdyt kädessä ruumasta aukolle! Rotat hävisivät kuin salama.
— Emme muistaneet sanoa teille, että täällä on noita rottapetoja. Eivät kai ole puraisseet rikki kenenkään nenää tai korvia? Jos joku tukkihumalainen mies makaisi täällä, niin rotat söisivät hänet. Niillä on tapana aloittaa nenästä ja korvista. Kuulkaa nyt, mitä meillä on sanottavaa ja kerrottavaa teille. Tämä yö on ollut hyvin rauhaton. Ampumista on kuulunut monelta haaralta. Laiturilla sivullamme on kävellyt partio koko yön. Se tuli tänne vähän sen jälkeen, kun saimme teidät lastatuiksi laivaan. Eräs upseerimies on käynyt kaksi kertaa kysymässä, onko täällä näkynyt neljää miestä ja yhtä naista; ne ovat kapinallisia. Sitten tuli tänne taas muuan toinen upseeri mukanaan satamamestari ja antoi määräyksen meille samoin kuin noille kahdelle toisellekin laivalle lähteä satamanselälle ankkuriin. Hinaaja laivan pitäisi tulla tunnin kuluessa viemään meidät soveliaaseen paikkaan.
Meille tuotiin laivakorppuja ja säilykkeitä sekä kattilallinen teetä. Lamppu oli kunnossa ja loisti niin kuin senaikaiset laivalamput loistivat Kuulimme kannelta hälinää ja viimeksi kuulimme hinaustouvin luisuvan laivan kokasta hinaajalaivaan. Muutamia komennussanoja, ja laiva tuntui olevan irti laiturista.
— Mennäänkö nyt hiiteen vai helvettiin? kysyi Mack Henderson, oltuaan vaiti tuntikausia.
— Ette te muut joudu hiittä pitemmälle, toista on minun poloisen. Jos tänne tulee saksalainen sotalaiva, mikä on otaksuttavaa — niitähän aina risteilee näillä levottomilla Tyynenmeren itärannikoilla turvaamassa Saksan alamaisia — niin minä joudun helvettiin, sanoi Fred.
Laiva lakkasi kulkemasta, ja ankkuri meni kovalla rytinällä ja kolinalla pohjaan, vieden paljon kettinkiä mukanaan. Tällä rannikolla ei ole oikeastaan mitään niemien tai saarien suojaamia satamapaikkoja, vaan valtameri on heti edessä. Satamanselkänä on ääretön Tyvenmeri. Eikä täällä niemien ja saarten piirittämiä satamanselkiä tarvitakaan koska aina puhaltaa maatuuli, hiljainen kaakkois-pasaadi. Ilma on kaunis aina. Vuodenajoista ei tiedetä mitään, syystä ettei koskaan sada. Laivat ovat ankkurissa syvässä vedessä, minkä vuoksi kettinkiä on ulkona noin kolme kertaa enemmän kuin tavallisissa ankkurisatamissa.
Kului vähän aikaa, ennen kuin saimme nousta kannelle. Hinaajalaivanhan täytyi lähteä pois ensin, muuten sen miehistö ja luotsi olisivat nähneet meidät. Laiva oli komea parkkilaiva nimeltä Cuxhaven, rakennettu Cuxhavenissa. Kapteeni oli ainoa saksalainen laivassa. Upseereista ensimmäinen perämies oli skotlantilainen ja toinen perämies australialainen. Kolmas perämies ja saksalaiset merimiehet, joita oli puolet miehistöstä, olivat karanneet Callaossa. Toinen puoli miehistöä, joka oli brittiläisiä, oli jäänyt laivaan. Siis laivassa oli vain puolet välttämättömästä miesluvusta.
— Hyvää huomenta! Kuinka olette nukkuneet? kysyi laivan kapteeni hyvällä englannin kielellä, kun nousimme ihmisten ilmoille.
— Ei puhuta nukkumisesta, herra kapteeni. Arvaattehan, että olemme sotineet rottien kanssa koko yön. Mutta mitäpäs niistä, kiitämme teitä sydämen pohjasta pelastuksestamme! Nahkamme säilyi toistaiseksi.
— Miksi toistaiseksi? Minulla on teille ehdotus, jonka mielestäni pitäisi tyydyttää ainakin teitä miehiä, ehkäpä myös signoritaa, sairaanhoitajatarta. Heittäytykää levolle, kun olette peseytyneet. Vettä, Perun vuoripuroista, meillä on viljalti.
Nukuttuamme muutaman tunnin — kanssissahan oli seitsemän vapaata makuusijaa — havahduimme kuuden lasin lyömiseen. Kello oli kolme.
— Päivälliselle! huusi kokki.
Me neljä söimme telttakatoksen alla kanssin kokkapuolella. Chimb, joka oli nukkunut karanneen kolmannen perämiehen hytissä, aterioi kajuutassa herrojen kanssa. Aterian päätyttyä istuimme kaikki viisi kannella nauttien ihanasta ilmasta.
— Mitähän se kapteeni aikoo ehdottaa meille? sanoi Chimb.
— Ei ole vaikea arvata! Hän aikoo pyytää meitä pestautumaan karanneiden miesten sijaan, minä sanoin.
— Ei suinkaan minua, sanoi Chimb.
— Kukapa tietää. Laivassa on ainakin yksi nainen.
— Mitä sinä nyt lörpöttelet, West. Eihän täällä ole muita saksalaisia kuin kapteeni itse, ja upseereilla ei ole lupa ottaa vaimoansa mukaan merimatkalle, mutisivat toiset.
Kuitenkin olin nähnyt vilahdukselta nuoren naisihmisen pistävän päänsä esiin kajuutan takaa, meidän noustessamme rotanluolasta.
— Ei päivällispöydässä ainakaan naisihmistä esiintynyt, sanoi Chimb.
— Kyllä täällä nyt vain on laivaan kuuluva nainen.
Istuessamme mietteissämme tuli luoksemme kapteeni kaunis nuori nainen kainalossaan.
— Minä olen kapteeni Franck ja tämä on tyttäreni.
Me sanoimme myös nimemme, joten esittäytyminen oli suoritettu.
— Suostuisitteko ottamaan pestin laivaani? Kun määräys tulee, olen valmis lähtemään johonkin guanon lastauspaikkaan ja sieltä guano-lastissa Eurooppaan.
— Emme tänään voi antaa teille vastausta, kapteeni, sanoin.
— Niinpä niin. Tuumikaa asiaa, hän sanoi.
Kävelimme ympäri laivassa, joka oli todella komea ja hyvin hoidettu alus, tutustuimme miehistöön sekä ensimmäiseen ja toiseen perämieheen — kolmashan oli karannut. Kaikki olivat mielestämme reilun näköisiä ja mukavia miehiä. Kapteenin tytär Teresia tuli ujosti Chimbin luo ja otti hänen kätensä.
— Saanko olla ystävänne, signorita? — Saanko minäkin olla teidän ystävänänne? sanoi Chimb.
Molemmat tytöt menivät laivan peräpuolelle ja näkyivät vähän ajan perästä istuvan käsikoukussa kajuutan katolla vilkkaasti keskustellen. Ensimmäinen perämies ilmestyi keskikannelle kalanpyydysvehje kädessään.
— Kokki, tulepas tänne kalanperkausvehkeinesi!
— Tulen, herra ensimmäinen perämies. Nyt alkoi kalanpyynti ilta-ateriaa varten. Laivan sivu oli täyteen sulloutunut lentokaloja. Nämä kalat ovat suuruudeltaan, näöltään ja maultaan samanlaisia kuin meidän järviemme siiat, se ero vain, että evät ovat suuret kuin linnun siivet ja on niiden taso samansuuntainen ruumiin kanssa eikä poikittainen, kuten meidän kalojemme. Lentokalat hyppäävät vedestä korkealle ja lentävät pitkät matkat suurien kalojen ahdistamina. Purjehtiessa niitä ei voi pyydystää millään tavalla, vaikka niitä ehtimiseen näkee lentävän.
Lentokalan pyydyksenä käytetään rautaristikkoa, jonka keskellä olevaan tuppeen on kiinnitetty varsi. Vastakkaisella puolella ristikkoa on kahdeksan väkäpiikkiä. Kalat ovat ihan lähellä vedenpintaa vieri vieressä. Kun pyydys lasketaan omalla painollaan kalaparveen, tarttuu sen joka väkään kala. Muutamassa minuutissa oli tuulastettu lentokaloja riittävästi illalliseksi. Vähän loitommalla laivan sivusta uiskenteli petokaloja. Mainittakoon niistä barakuto, noin puolen tai koko metrin pituinen, hauen näköinen ja makuinen petokala. Lentokalat pakkautuvat kiinni laivan sivuun, eivätkä lähde siitä hätyyttämälläkään. Sitä vastoin petokalat ovat arkoja, eivätkä uskalla tulla laivan sivulta ottamaan saalista.
Päivä alkoi mennä mailleen. Suuri, komea, punainen kuningatar aurinko ei ollut enää kuin korennon korkealla äärettömyyttä muistuttavan taivaanrannan yläpuolella. Laivan kannet oli puhdistettu. Monet kymmenet taklaasiin johtavat, purjeiden ja raakapuiden hoitoon ja johtoon kuuluvat köydet oli kääritty nauloihinsa. Keskikansi oli tilava. Siinä olisi ollut tilaa vaikka tanssia franseesia. Molemmat nuoret naiset tulivat, kädet toistensa vyötäisillä, alas kajuutan katolta. Ylähangan puoleisessa kajuutan kulmassa heitä vastaan tuli kapteeni, menossa peräkannelle. Tytär kuiskasi muutamia sanoja isälle, joka katseli totisesti ja kieltävästi lapseensa. Tytär katsahti vielä kerran, ihan kuin ohimennen, isäänsä, mitään sanomatta. Silloin kapteeni veti suunsa hymyyn ja silitti tytön kiharoita. Chimb toi Teresian luoksemme ja esitti meidät hänelle meidän seisoessamme nojautuneina alahangan reilinkiä vastaan ja katsellessamme aurinkoa, jonka alalaita juuri kosketti vettä.
Alkoi kuulua jouhisoittimien viritystä. Kajuutan katolla istuivat kapteeni ja hänen molemmat upseerinsa. Kapteenilla oli suuri harppu edessään, ja upseereista toisella sello ja toisella viulu. He nousivat seisomaan ja soittivat iltarukouksen, johon laivamiehet, lakki kädessään, ja Teresia yhtyivät. Kun viimeinen sävel oli vaiennut, oli aurinkokin lakannut näkymästä. Pieni Chimb oli langennut polvilleen liikutuksesta. Olihan hän Limassa ollessaan kuullut soittoa ja laulua, ja hänellä oli itselläänkin kaunis ääni. Mutta on sentään toista kuulla soittoa laivassa, jolla on valtameri kaikupohjanansa. Sitten hän kai tunsi itsensä niin mitättömäksi tuon sivistyneen tytön rinnalla. Teresia oli kyllä monin verroin sivistyneempi, mutta niin vaatimaton ja antelias, että olisi lahjoittanut pois enemmän kuin hänellä olikaan. Vähässä ajassa Chimb oli tutustunut kapteenin tyttäreen. Teresia auttoi uuden ystävättärensä kajuuttaan saamaan virvoitusta ja lohdutusta.
Kaakkoispasaadi, joka täällä korkeiden vuorten suojassa oli heikko, oli nyt vastoin tavallisuutta tyyntynyt. Yökin jo lähestyi. Suurimmat tähdet saattoi jo erottaa taivaalta. Me pakolaiset olimme ensin päättäneet mennä aikaisin levolle, mutta emmehän mekään olleet puusta tehtyjä, vaikka olimmekin hiljan olleet "vetäjinä", sen jälkeen istuneet arestissa, ja viime yön viettäneet rottahelvetissä. Tähtiyö Andeilla on suurenmoinen, mutta täällä vetten päällä se on jumalallinen. Päätimme siis viipyä taivaan alla muutaman tunnin iltayöstä. Kapteeni antoi meille luvan oleskella kajuutan katolla. Chimb oli ottanut laivan prinsessan paksun huivin hartioilleen, mutta heitti sen pian pois, sillä täällä oli yö lämmin, eikä kuten Andeilla väliin hyvinkin viileä.
Etelä-Amerikan länsiranta on lämmin, mutta itäranta, jota vastaan pasaadi puhaltaa, on viileä. Teresia oli pujahtanut kajuuttaan, joten Charles ja minä jouduimme istumaan molemmin puolin Chimbiä. Tähtien luku lisääntyi nopeasti. Etelässä matalalla näkyi komea etelänristi, Crux australis, johon kuuluu yksi ensi luokan, kaksi toisen luokan, yksi kolmannen ja yksi neljännen luokan tähti. Mainittu ryhmä ei näykään tänne sen korkeammalta, koska se on Circum Polaris. Callao sijaitsee 12°4' eteläistä leveyttä ja 77°14' läntistä pituutta. Kuta eteläisemmällä leveysasteella ollaan, sitä korkeammalla on etelänristi. Oli suurenmoista istua ankkurissa olevan laivan kannella ja katsella Tyynenmeren, maailman suurimman valtameren, avonaiselle selälle.
— Tämä hetki on suurimpia elämässäni. Vähät menneistä koiranpäivistä! Tämä korvaa moninkertaisesti kaikki!
— Ei minulla tällä kertaa ole mitään halua Englantiin, sanoi Charles.
Samassa tuli laivan prinsessa ja otti Charlesin paikan, mutta hän ei pitänyt sitä kauan.
— Tulin vain sanomaan hyvää yötä. Tuletko kanssani, Chimb, vai jäätkö kannelle?
— Luulen, että saamme maanjäristyksen tänä yönä. Minua niin painostaa. Ei ole vallan monta vuotta siitä, kun maanjäristyksen yhteydessä suuri hyökyaalto vei laivat tältä kohdalta Callaon torille, sanoi Chimb.
Menimme kuitenkin muut paitsi vahti viimein nukkumaan.
— Earth quake (maanjäristys)! kuului monesta suusta samalla kertaa. Ennen kuin kuulin tuon sanan, oli minussa hirveä vaiva. En tietänyt, mikä minun oikein oli, mutta mielestäni koko ruumistani tärisytti, ja olin tukehtumaisillani. Menin muiden kanssa heti ulos kannelle. Laivan peräpuolelta kuului myös "earth quake". Kaikki seisoivat ja katselivat toisiaan. Laiva tärisi ja mastot ja tangot sekä koko taklaasi vapisivat niin, että luultiin niiden putoavan alas.
— Kapteeni! Pistäkää ulos kaikki kettinki molemmille ankkureille, huusi Mack Henderson.
Kaikki miehet ja naiset kiirehtivät kokkapuolelle. Toiset nostivat ruumasta kettinkiä ja toiset pistivät sitä ulos. Salamoita iski kaiken aikaa. Ei tarvinnut puuhata pimeässä. Tuon tuostakin tuli aalto ja nosti laivan kokkaa. Tunsimme, miten ankkurit kyntivät pohjaa. Mutta tunsimme myös, kuinka ne viimein tarttuivat kiinni. Nyt ei pelätty niin paljon "torille" joutumista, jos vain kettingit kestäisivät. Mutta voisivathan ne katketakin.
Kettingit kestivät. Me emme joutuneet torille, emmekä edes rantaan.
— Mack Henderson! kuului kapteeni huutavan.
— Täällä! vastasi Mack.
— Kiitos teille! Te meidät pelastitte.
— Kiittäkää tuota noin, hän meidät pelasti. Hän kuiskasi minulle:
"Entä ankkurikettingit, eikös niitä pidennetä."
— Signorita Lauricocha! Kiitos teille! huusi kapteeni.
— Muistelin kuulleeni sanottavan laivoista, jotka suuressa järistyksessä joutuivat torille, etteivät ne olleet laskeneet tarpeeksi kettinkiä, sanoi Chimb.
Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin neljäkymmentä jalkaa.
Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva. Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin viereen.
— Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.
— Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.
Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo oli sivullamme.
— Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.
— On, vastasi kapteeni Franck.
— Kuinka kauan sitä on kestänyt?
— Neljä päivää, vastasi Franck.
— Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta. Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi upseeri.
— Ettekö suvaitse nousta laivaan, sanoi kapteeni.
— Minulla ei ole määräystä siihen. Kai muistatte tehdä vastavierailun?
— Kyllä tiedän velvollisuuteni, vastasi kapteeni Franck.
Kapteeni Franck kävi sotalaivassa vastavierailulla. Hän kertoi sen viipyvän Callaossa kapinan päättymiseen saakka. Tämän kuultuaan sanoi Fred aikovansa hävitä Cuxhavenista heti sopivan tilaisuuden ilmetessä.
— Ei semmoista tilaisuutta voi tulla. Sotalaivasta pidetään silmällä kaikkea, mikä tapahtuu tässä laivassa ja koko satamassa. Parasta on, että ilmoitamme Cuxhavenin kapteenille, miten asianlaita on ja pyydämme hänen suojelustaan, jos vaara näkyy uhkaavan. Teidän on pysyteltävä näkymättömissä, sanoi Chimb.
— Kyllä minun on lähdettävä, ehkä jo ensi yönä, kun nousuvesi on korkeimmillaan. Otan yhden noista korkkipoijuista, ne näkyvät olevan käyttökuntoisia kaikki. Nousuvesi suuntautuu tuota metsänrajaa kohti tuolla. Ei tällä rannikolla yleensä ole haikaloja. En ole ainakaan nähnyt ainoatakaan. On mahdollista, että joudun surman suuhun pakomatkallani, mutta parempi sekin kuin joutua isänmaani säälimättömiin rautakouriin. Entä sitten häpeä, jonka isäni saisi kärsiä, jos asiasta puhuttaisiin sanomalehdissä. Kukapa takaa, ettei tuo sotalaivan päällikkö isänmaallisessa innossaan pane minua riippumaan raakapuun nokkaan toisille varoitukseksi, sanoi Fred.
Äänettömyys vallitsi vähän aikaa. Sitten sanoi Mack:
— Kuulin soutumatkalla sotalaivaan, sillä välin kun Cuxhavenin kapteeni oli vastavierailullaan, että sotalaivalta puuttui useita miehiä. He olivat karanneet Montevideossa. Kuulin myös, että oli aikomus matkan varrella ottaa väliaikaisesti uusia miehiä, jos semmoisia oli saatavissa. Kaksi miestä, jotka laivan ulkopuolella olivat maalaushommissa, kertoivat tästä toisilleen.
— Jos asiat ovat kuten Mack nyt on kertonut, on parasta, että me kaikki turvaudumme pelastuspoijuihin ensi puoliyön aikana. Onhan hyvin mahdollista, että sotalaiva ottaa meidät lainaksi toistaiseksi, sanoin minä.
— Sitäpä näyttää, ettei täällä ole viipymistä, sanoi Chimb.
— Mitä varten meidän tarvitsee uimalla paeta? Voihan kapteeni pistää meidät veneellä maihin, sanoi Charley.
— Ei kapteeni siihen suostu, ja jos suostuisikin, niin venematka yölläkin on vaarallinen. Vene on suuri esine, jonka maavahdit huomaavat, ja sitä paitsi kuuluu airojen loiske ja kolina, sanoin minä.
Teresia tuli ja vei Chimbin perän puolelle. He kävelivät edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti. Sitten kiersi Teresia kätensä Chimbin kaulaan ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja rupesi ääneensä itkemään.
— Jos sinä lähdet pois, ei minulla ole ketään ystävää. Olla laivassa näkemättä muita kuin miehiä, taivasta, vettä, kaunista ilmaa ja myrskyä laivan ollessa satamissa, tai keinua aalloilla purjehduksen aikana. Ei, minä tulen hulluksi.
— Eihän sinun tarvitse olla merillä. Jää kotimaahasi, vastasi Chimb.
Onhan sinulla kai ystäviä siellä.
— Ei minulla ole ystäviä Euroopassa, eikä minun kotimaanikaan ole
Euroopassa, se on Peru.
— Vai Peru, sanoi Chimb. Kuinka tuo kapteeni, jota niin rakastat ja joka näkyy rakastavan sinua, on joutunut sinun isäksesi?
— Asia on yksinkertainen. Isäni oli Valparaisosta kotoisin olevan chileläisen höyrylaivan perämies. Laiva, joka kuljetti sekä matkustajia että tavaraa, kulki Valparaison ja Callaon väliä, joka silloin oli vain Liman satama, eikä mikään kaupunki. Limassa isäni tutustui ja rakastui äitiini. He menivät naimisiin. Äitini ja minä asuimme ensin Limassa, mutta sitten muutimme Valparaisoon. Äitini kuoleman jälkeen — olin silloin kolmen vanha isäni, joka oli saanut kapteenin paikan saksalaisessa laivassa, vei minut Hampuriin. Siellä kävin koulua ja kasvoin seitsemäntoista vuotiaaksi. Nyt olen pari vuotta kuljeskellut isäni kanssa meriä. Isäni ei tule toimeen ilman minua. Hän on varakkaan puoleinen — tämä laiva muun muassa on hänen omansa — ja sanoo olevansa onnellinen minun ollessani hänen luonaan. Hän opettaa minulle meritiedettä loma-aikoina, ja loma-aikojahan hänellä on runsaasti. Myöskin hän on opettanut minulle soittoa — viulua ja huilua. Isäni on ottanut laivaansa upseereiksi etupäässä soitannollisia miehiä. Vieläpä miehistökin rakastaa ja harrastaa soittoa ja laulua.
— Siinä suhteessahan minä ja neljä toveriani olisimme mahdottomia tässä laivassa.
— Cuxhaven hoi! kuului laivan sivulta. Sotalaivan vene, joka oli menossa kaupunkiin, hiljensi sivuuttaessaan meidät.
— Onko laivassanne ketään muita kuin saksalaisia?
— Cuxhavenissa ei ole muita saksalaisia kuin kapteeni ja hänen tyttärensä, ja miehistöstä on osa karannut, joten Cuxhaven ei ole purjehduskuntoinen ennen kuin miehistö on täysilukuinen, vastasi ensimmäinen perämies.
Laivan kapteeni tuli keskikannelle ja sanoi:
— Minä luulen, että sotalaivan päällystö etsii miehiä niiden tilalle, jotka siitä karkasivat Montevideossa. On mahdollista, että se aikoo ottaa muutaman minulta, luultavasti jonkun teistä tai teidät kaikki. Sen vuoksi neuvon teitä lähtemään täältä ennen kuin tuo vene palaa. Koettakaa piilotella, kunnes kapina on ohi. Ei se monta päivää enää voi kestää. Kun näette sotalaivan lähteneen, niin tulkaa takaisin, jos haluatte.
Charley sanoi:
— Kiitos teille, kapteeni. Ehdotuksenne on hyvä. Onhan mahdollista, ettei rautatien rakennustyötä jatketa tällä kertaa valtiollisten rettelöiden vuoksi. Kenties sotakin kohta syttyy Perun ja Chilen välillä. Lähden sen vuoksi mielelläni laivallanne vanhaan Eurooppaan. En ole merimies, mutta voinhan aina jotakin toimittaa.
— Me toverit lähdemme siis kaikki, minä sanoin.
— Ja luonnollisesti minä myös, sanoi Chimb.
— Et sinä mihinkään saa lähteä, huusi Teresia.
— Eihän teidän ole pakko lähteä. Te voitte tulla meidän kanssamme ja muuttaa Eurooppaan, sivistyneisiin oloihin, sanoi kapteeni.
— Paljon on asioita ja seikkoja, jotka minua pidättävät: Isänmaani, isäni ja äitini, Victoria regia Lauricochan rannalla, — ja entä nämä toverit, joita rakastan ehkä enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Kuinka he voivat tulla toimeen ilman minua?
— Etkö siis lainkaan välitä minusta, ja minä kun luulin saaneeni sinusta ikuisen ystävän! Voi Chimb, älä jätä minua, tunnen itseni niin yksinäiseksi ja juurettomaksi tällä laivalla!
— Olin erehtynyt, kun luulin sinun vain kohteliaisuussyistä osoittavan ystävyyttä vierasmaalaista kohtaan. Mutta nythän muistan, ettet olekaan vieras näillä rannoilla. Äitisihän on täkäläisiä. Toivon, että tapaamme joskus, mutta nyt meidän on erottava. Jumalan ja esi-isieni Suuren Hengen avulla tulen luoksesi niin pian kuin pääsen.