V.
Oli jo ilta ja tähdet alkoivat loistaa. Vene oli valmiiksi vedetty laivan sivuun. Siinä oli kaksi tyhjää vesitynnyriä — meidän piti muka mennä noutamaan vettä pienen joen suusta, joka sijaitsee metsän rajassa. Tämä pieni joki saa alkunsa Andeilta ja laskee Tyyneenmereen vetensä, joka muodostaa kosken parikymmentä syltä rannasta. Se tulee semmoista vauhtia de los Andeilta, ettei juuri ennätä lämmetä matkallaan mereen. Vesi on otettava pakoveden aikana, ennen kuin suolainen merivesi ennättää kosken kohdalle. Pääsimme kunnialla joen suuhun ja nousimme maihin, jonka jälkeen vene kahden Cuxhavenin miehistöön kuuluvan miehen soutamana lähti pois, täyttämättömine vesitynnyreineen. Seisoimme vähän aikaa äänettöminä. Sitten kuiskasi Chimb:
— Meidän on kuljettava suoraan vasten tuulta. Se on heikko ja tyyntyy joskus hetkeksi tykkänään. Silloin on parasta seisahtua. Pian pasaadi taas hengittää ja ohjaa niitä, jotka ovat matkalla kaakkoa kohti.
Kuljettuamme tunnin ajan pasaadituulen opastamina tasaisenlaista, harvametsäistä maata, joka rupesi muuttumaan loivaksi ylämäeksi, viittasi Chimb meidät seisahtumaan.
— Kuulitteko mitään? Minun korviini oli kuuluvinaan raksahdus, sanoi
Chimb.
Me muut emme olleet kuulleet mitään, jonka vuoksi jatkoimme kulkuamme.
Jonkin ajan kuluttua Chimb kysyi taas:
— Kuuletteko nyt mitään?
— Nyt kuulemme hiljaista lirinää, sanoimme.
— Oikein olemme kulkeneet. Tuo lirinä kuuluu samasta vuoripurosta, jonka suulle tulimme veneellä, sanoi Chimb.
Saavuttuamme pienen joen luo rupesimme etsimään paikkaa, mistä kuivin jaloin pääsisimme yli. Semmoinen löytyikin. Jokipahasen toisella puolella riippui puun oksalla jotakin.
— Käärmekö tuossa on? kysyi Mack.
— Ei täällä käärmeitä ole, vastasi Chimb.
Riippuva esine oli kaksi toisiinsa kiinnitettyä revolveria ja patruunavyötä. Täällä siis oli tai oli ollut kapinan kanssa tekemisissä olevia ihmisiä.
— Eiköhän käännytä ympäri nyt, sanoi Fred.
— Ei se muuta asiaa. Ottakaa nuo vyöt, niistä voi olla meille hyötyä, sanoi Chimb.
Charley ja Fred panivat vyöt ympärilleen. Kun olimme hiipineet pienen joen vasenta rantaa ylöspäin ja päässeet kosken ohi, tuli suvanto, jonka molemmilla puolilla, oli tiheä metsä. Suvanto, jota eivät tähdet päässeet valaisemaan, näytti pikimustalta. Istahdimme suurelle kivelle ja katselimme mustaa suvantoa, joka lepäsi edessämme suuren lätäkön kaltaisena.
— Kai voimme levähtää tässä jonkin ajan? kysyin.
— Eiköhän vain liene viisaampaa jatkaa matkaa vastatuuleen. Tunnin matkan päässä täältä on hazienda, johon meidän on pyrittävä. Siellä pääsemme katon alle.
— Mitähän tuolla mustassa vedessä liikkuu? sanoin. Hetken katseltuamme ja kuunneltuamme olimme varmat siitä, että jotakin elävää siellä oli ja liikkui.
— Eihän täällä vain alligaattoreita mahda olla? kysyi Mack.
— Ei täällä niitä eläviä ole, sanoivat Chimb ja Charley. — Ennen on täällä Andien länsipuolellakin ollut boakäärmeitä, mutta niitä ei enää ole näkynyt vuosikymmeniin. "Metsäkissoja", jaguaareja ja puumoja näkee vielä joskus.
— Olen katsellut tuota pensasta kohti. Siellä on kaksi olentoa, jotka liikkuvat ja hengittävät. Katselkaa tarkkaan te, signorita, tuota mustinta paikkaa kohti, teillähän on paras näkö meistä kaikista, sanoi Charley.
— Aivan oikein, signor, siinä on kaksi ihmisen päätä, ja ne todella liikkuvat ja hengittävät, sanoi Chimb.
— Laske, Charley, pari luotia olentoja kohti, sanoi Mack.
— Eiköhän ole parasta olla laskematta vielä, täällä voi olla kymmeniä päitä. Jos me aloitamme, on sota valmis.
— Olkoot eläimiä, ihmisiä tai perkeleitä, kyllä minä lasken, sanoi
Mack.
Kuului pang, pang! Laukauksiin vastasi hiljaisessa tähtiyössä, pasaadin tilapäisesti levähtäessä, lähellä olevan kallion kohtisuora seinämä. Jolleivät laukaukset ja niiden kaiku olisi rikkoneet hiljaisuutta, olisi kuulunut molskahdus, jonka aiheutti kahden ihmisenpään painuminen mustan veden pinnan alle. Kaiun vielä hiljaa kuuluessa etäältä, erottui ihmisen ääni — semmoisen ihmisen, joka on niellyt mustaa mutaista vettä ja pärskii ulos sitä suun ja sieraimien kautta.
— Charley! Tunnetteko ääntäni? Lakatkaa jo ampumasta!
Mack laski taas, välittämättä huudosta, muutaman laukauksen ääntä kohti.
— Olkoon menneeksi, taistellaan sitten! Kaksi miestä ryömi vedestä ja hävisi siihen suuntaan, mistä olimme löytäneet revolverivyöt.
— Mitähän tästä oikein tulee, sanoi Fred.
— Ei toistaiseksi mitään, sanoi Chimb. Minä ymmärrän yskän. Nämä miehet, Michel Kellyn runnarit — ettekö tunteneet tuon miehen ääntä — ovat itse joutuneet kiikkiin.
He ovat kapinallisia ja paloittelevat täällä. Kun kuulivat ihmisten liikkuvan piilopaikkansa luona, he päättivät mennä veteen seisomaan kaulaansa myöten. Sitä ennen he riisuivat revolverivyönsä, jotteivät ammukset kastuisi. Kiireessä eivät enää joutaneet etsiä niille parempaa paikkaa. Hakupaikalta kuului kirouksia. Kellyn "koirat" laskivat tuhat tulimmaisia. Me istuimme ihan rauhallisina. Eihän "koirilla" ollut ampuma-aseita. Tilanne oli muuttunut naurettavaksi. Meillä oli kaikilla nälkä, etenkin Mack Hendersonilla ja väsymys myös vaivasi.
— En minä enää viitsi tänä yönä ottaa askeltakaan. Mikä hätä meidän on olla tällä kivellä.
Vähän ajan kuluttua Mack kuorsasi. Asetimme "ankkurivahdin". Yksi oli aina valveilla. "Koirien" leiristä kuului aivastusta ja yskimistä kylmänpuoleisen kylvyn perästä.
Pasaadi havahtui ja otti taas ikuisen vahdinpitonsa. Sen ravistellessa pois unen jätteitä rupesi metsä yht'äkkiä humisemaan, ja de los Andes, joka oli yhteistoiminnassa pasaadin kanssa, lähetti kolean hengähdyksen nukkujien leiriin. Chimb, joka oli nukahtanut vahtivuorostaan huolimatta, havahtui ja nousi seisomaan. Häntä värisytti, ja humiseva metsä nuhteli häntä huonosta vahdinpidosta. Tähtien valo oli himmentynyt ja aurinko, joka vielä oli syvällä taivaanrannan alapuolella, oli alkanut valmistella uutta päivää. Fred ja Charley olivat riisuneet yltään "koirien" revolverivyöt. Mack makasi hyvin täpärällä, kiven äkkijyrkällä reunalla, "koirat" seisoivat kiven juurella, koettaen seipään avulla vetää alas revolverivöitään. Chimb kiskaisi vyöt korkeammalle ja veti Mackin ylemmäksi. "Koirien" koettaessa paeta, hän sitten huusi rauhoittavalla äänellä:
— Pystyyn, pojat!
Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.
— Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni. Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä, saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa. Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä, että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen kautta vahvistuisit. — 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan. En tahdo jatkaa… Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan, että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä, sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.
Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.
— Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille, sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.
Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä muuttui toiseksi mieheksi.
— Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.
— Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.
— Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään "koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi viholliselleen.
Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi, katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.
Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti. Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.
— Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen. Olihan meillä vähän rahaa — minulla oli paitani alla rinnan kohdalla nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään rahanpuutteessa.
— Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme, sanoi Chimb.
Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa, muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti. Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon kesyjä nautoja olisi saatu?
Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen. Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta. Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan outoa kiljuntaa.
— Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.
— Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.
Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:
— Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.
— Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.
Seisoimme sarvien keskellä kanki käsissämme, antaaksemme pedolle ainakin pari iskua.
— Ei se nyt ainakaan purematta niele meitä, sanoin. Leijonan karjunta kuului mielestämme taas pitemmältä. Kun ei sitä enää kuulunut, menin katsomaan, näkyikö petoa enää. Kyllä se oli samassa paikassa kuin ennen, mutta se oli häkissä! Häkki näytti hyvin viheliäiseltä. Haziendan omistajan poika tuli kohta katsomaan, kuinka työ oli edistynyt, ja kutsui meidät syömään. Hän kertoi isänsä ottaneen leijonan pantiksi eräältä sirkusherralta, jolle oli lainannut rahaa.
Syödessämme tuli muuan tasavallan sotamies haziendaan ja ilmoitti kapinan loppuneen. Nousimme tämän kuultuamme puolinälkäisinä pöydästä ja kiitimme saksalaista isäntäämme vieraanvaraisuudesta. Annoimme sitten "koiralle", Kellyn veljelle, hänen aseensa ja laskimme hänet menemään.