VII.
Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää sinä päivänä.
— Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta! Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.
Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.
— Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon, ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua hän oli taas luonamme.
— Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred, kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.
— Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.
— Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.
— Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä…
— Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.
Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley oli maksanut kaikki.
— Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella, sanoin.
— Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa), sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.
Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan, huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta. Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola (dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.
— Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva, lippu kahvelin alla, sanoi Mack.
— Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!
Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti.
Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni
Franck ja hänen tyttärensä.
— Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät, sanoi kapteeni.
— Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vastaan.
— Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme todeta surullisen uutisen.
— Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi tyttö.
— Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä
Chimbiä?
— Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin, vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja neiti, sanoi Charley.
— Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan, että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.
— Kertokaa ja kysykää sitten.
Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä hävisi — laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli poikkeus ohjelmasta.
— Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.
Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli leijona — sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa mielellään katseli.
Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin, samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.
Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään samasta raosta ulos koiran kimppuun — ja luultavasti myös katsojien kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.
Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto, ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme, syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään. Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin. Muuta ei tarvittu.
— Missä on Teresia? kysyi kapteeni.
— Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi tallattavaksi.
— Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään. Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun rannikkoa.
Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni. Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.
— Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt, kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.
Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja -silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida Peach Pine -lankun läpi.
— Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?
— Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa
Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.
— Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.
— Siis tulette Columbiaan.
— Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.
— Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen
Columbiaan.
— Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.
— Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia, rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua. Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.
— Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.
Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet, että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle, niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä ottamaan pestin Columbiaan.
Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton Mack: — Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon. Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: — Te saatte kaikki minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.