XIX.
Eräänä aamuna, veturin puhaltaessa lähtösignaalia, nousi junaan muuan herra, mr. Christopher. Hänellä ei ollut mukanaan mitään, ei edes päällystakkia. Hän oli vähän hengästynyt ja hikinen, juostuaan pari virstaa San Franciscon satamasta itäänpäin menevään pikajunaan. Hän oli juuri saapunut laivassa. Ei satamassa eikä matkan varrella näkynyt ajuria, jonka vuoksi mr. C:n oli pakko turvautua apostolihevosiinsa ja jättää jälkeensä matkalaukkunsa ja päällystakkinsa, — sillä hänellä oli hengenhätä. Laivan kapteenille hän oli antanut määräyksen lähettää tavaransa hotelli Diamondiin. Sieltä hän sitten saisi ne sähköttämällä. Hän pääsi töin tuskin vaunuun, junailijan juuri sulkiessa ovia. Mutta mr. C, joka oli erinomaisen voimakas mies, tuuppasi kaikessa hyväntahtoisuudessaan tieltään junailijan, joka ei myöskään ollut mikään leikkikalu. Molempien herrojen tultua vaunuun, otti junailija revolverinsa ja kysyi mr. C:ltä, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.
— Odottakaa, niin saatte nähdä kuka olen, sanoi mr. C. ja veti esille lompakkonsa, josta otti paperin junailijan nähtäväksi.
— All right, sir! Seuratkaa minua, niin annan teille junan parhaimman paikan.
Tyynenmeren rautatie (Pacific Railway) ei ollut vielä vanha. Ei ollut monta vuotta siitä, kun sai kulkea laivassa ympäri Kap Hornin, jos tahtoi päästä mukavasti Tyynenmeren rannalta Atlantin rannalle, San Franciscon leveyspiireille.
Mr. Cristopher istui nyt mukavassa vaununosastossa ja koetti nukkua tässä asennossa, väsyneenä vaivalloisen ja kauan kestäneen purjehdusmatkan perästä. Hän oli lähtenyt Callaosta pienellä friskolaisella kuunarilla. Sitä hän kylläkin sai katua. Siitä saakka kun oli astunut tähän pieneen, likaiseen ja ravistuneeseen kaukaloon, oli häntä vaivannut ennen tuntematon tauti — ties sanotaanko sitä edes taudiksi. Hän oli saanut matkatovereiksi hermonsa. Nämä, jotka eivät aikaisemmin olleet viitsineet seurata isäntäänsä, koska hän niiden mielestä oli epämiellyttävä, olivat nyt lähteneet valvomaan herransa turvallisuutta. Hän olisi voinut riisua kengät jalastaan, vieläpä riisuutua kokonaankin, sillä hänellä oli yksityinen osasto vaunussa, joka meni New Yorkiin saakka. Mutta hän ajatteli aivan oikein: "Saanhan mennä yöpuulle junan alkaessa kavuta Sierra Nevadan ylämäkeä". Hänellä oli mukanaan kaksi revolveria, pienempi ja suurempi. Hän ei kylläkään ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä turvautuvat ampuma-aseeseen. Hän oli tyyni ja rauhallinen, kuten vankat miehet usein ovat. Hänen matkatoverinsa eivät yllyttäneet häntä hätääntymään eikä tekemään tuhmuuksia. He vain koettivat estää häntä nukahtamasta ja siten valvoa hänen turvallisuuttansa.
Mr. Christopher vaipui kuitenkin koiranuneen, kunnes juna seisahtui pitemmäksi aikaa. Kuului melua ja puhetta ja mr. Christopherille selvisi, että juna tulisi seisomaan tässä kauan. Oli saavuttu Sacramento-virran yli johtavan sillan luo. Ratavalli oli kallistunut, jonka vuoksi ei uskallettu ajaa. Jos saataisiin apua, muutamia kymmeniä miehiä lapioineen, olisi vika pian korjattu. Apu saatiinkin. Veturin pilli pantiin puhaltamaan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli junan luo kerääntynyt kolmisenkymmentä miestä lapioineen ja kankineen. Nämä olivat kullankaivajia ja -huuhtojia, jotka etsivät onneansa Sacramento-virran kultarikkailta äyräiltä. Mr. Christopher istui vaununosastossaan raukean näköisenä, mutta häntä vaivasivat taas matkatoverinsa.
Vaikka oli lähdetty kello kuusi aamulla Friscosta, oli puoliyö, ennen kuin viivytyksien jälkeen päästiin Sierra Nevadan vuoristoon. Mr. Christopher makasi vaatteet yllään. Ainoastaan kengät hän oli riisunut, nukkuen siis vain kevyesti.
— Saanhan koettaa nukkua paremmin huomenna, kun olemme Sierra
Nevadan toisella puolen, hän ajatteli.
Hän ei ollut peloissaan, mutta häntä häiritsivät vähän nuo matkatoverit, jotka kuiskasivat isäntänsä korvaan: "Ei tämä matka onnistu." Kerran hän potkaisi niin kovasti matkatoveria, joka neuvoi häntä kääntymään takaisin ja jättämään sikseen koko Euroopan-matkan, että seinän takana nukkuva jenkki rupesi nyrkillään takomaan seinää ja uhkasi lähettää naapurilleen lyijypilleriä lääkkeeksi. Nämä uhkaukset eivät laisinkaan häirinneet mr. Christopheria. Päinvastoin.
— Vai lyijypilleriä! hän sanoi itsekseen. Matkatoverit vetäytyivät nyt loitommalle; hän tuskin tiesi niistä enää. Hän pani kengät jalkaansa, peseytyi ja oikoi jäseniään. Sitten hän istahti, otti lompakostaan paperin, jossa oli lyijykynäpiirros, ja aikoi ruveta katselemaan sitä. Juna, joka oli kulkenut hyvin hiljaa ylämäessä, seisahtui, kun ensin oli tuntunut laimea törmäys. Hän ei pannut paperia takaisin lompakkoon, vaan pisti sen poveensa paidan alle. Veturit olivat puskeneet radalle asetettua estettä vastaan ja hypänneet kiskoilta saamatta mitään vikaa. Mr. Christopher ei hätääntynyt vähääkään, hän vain tarkasti ampuma-aseensa ja pisti ne piiloon huomattuaan niiden olevan kunnossa. Junan palveluskunta ja matkustajat oli nyt hälytetty. Naiset, lapset ja pelkurimaiset miehet olivat heittäytyneet lattialle pitkäkseen, välttääkseen ikkunoista tulevia luoteja. Oikeat jenkit sitä vastoin seisoivat revolverit käsissä ovien luona. Aika kului, mutta laukauksia ei kuulunut eikä ryöväreitä näkynyt. Missähän ne mahtavat viipyä? Odotettiin kaiken yötä hyökkäystä, mutta sitä ei lopultakaan tullut.
Ennen aamun sarastusta lähetettiin kaksi aseistettua junamiestä resiinalla lähimmälle idän puolella olevalle asemalle hakemaan apua. Sinne oli kaksikymmentäviisi virstaa. Puolenpäivän ajoissa tulikin kaksi veturia työntäen edessään kahta pitkää avonaista tavaravaunua, lastattuina miehillä ja nosto- ynnä muilla koneilla. Mr. Christopher, jolla ei ollut mitään hermoja siitä hetkestä, kun juna törmäsi esteeseen, siihen saakka, kun vaara näkyi olevan ohi, oli nyt taas näiden vallassa. Tätä ei kuitenkaan, voinut huomata hänen kävellessään edestakaisin radalla ja väliin tarkastaessaan veturin radalle nostamista ja radan korjaamista. Jos joku olisi tuntenut mr. Christopherin ja hänen tapansa, olisi hän mahdollisesti voinut arvata, että tämä oli hermostunut, sillä hänellä oli piippu hampaissaan.
Puoliyön aikana juna lähti kapuamaan tai oikeastaan jatkamaan kapuamistaan ylös Sierra Nevadan harjanteelle.
Christopher istui hytissään ja katseli ennen mainittua lyijykynäpiirrosta, kun junailija koputti ovelle ja astui sisään.
— Sir! Tulin vakuuttamaan teille, että saatte tästä lähin nukkua rauhassa, sillä meillä on nyt niin paljon aseistettuja miehiä mukana, että voimme ottaa vastaan vaikka koko sioux-lauman.
— Vai niin, hyvä on! Mutta kokonainen vuorokausi on mennyt hukkaan.
Mr. Christopher oli laskenut ehtivänsä New Yorkiin 6 tuntia ennen Englantiin menevän laivan lähtöä. Junan saapuessa näiden viivytysten jälkeen New Yorkiin, on laiva jo lähtenyt. Uusi laiva lähtee viikon kuluttua. Voihan niitä esteitä vieläkin tulla, ennen kuin juna ennättää Atlantin rannalle. Tuskinpa ne sentään voivat ottaa kokonaista viikkoa.
— Täytyy juoda paljon jäävettä.
Ei tullut lisää esteitä! Juna saapui vuorokauden myöhästyneenä New Yorkiin. Täällä oli mr. Christopherilla aikaa hankkia itselleen vaatteita, matkalaukkuja ynnä muuta. Hän tiesi eurooppalaisten arvostelevan miestä vaatteiden mukaan. Joka päivä hän oli sähkösanomanvaihdossa Atlantin toisella puolella olevien kanssa.