XX.
Columbia on kauan sitten leikannut kravun kääntöpiirin. Lähenemme Kanarian saarten leveyttä. Ilmat ovat viime päivinä olleet tavattoman kauniit, mutta tuuli on vastainen. Käänsimme aamulla laivan ja purjehdimme paraillaan ylähangan halsseilla. Pasaadivyöhykkeestä tultua maistuu luoviminen puulta. Tuuli on ollut niin heikko, ettei ole ollut mitään merenkäyntiä. Yöllä se on vähän puhaltanut, mutta, tyyntynyt päiväksi, niin että laiva töin tuskin on totellut peräsintä.
Sivuutamme laivan, joka näyttää Englannin lippua ja ilmoittaa tahtovansa merkkilipuilla puhutella meitä. Se ilmoittaa olevansa hädässä. Me vastaamme: "Autamme, jos voimme." Laivasta lasketaan vesille vene, joka alkaa tulla meitä kohti. Me käännämme laivamme alahangan halsseille ja suuntaamme venettä kohti. Vauhtimme on niin pieni, että laiva tuskin tottelee peräsintä. Apua pyytävä laiva koettaa pitää etukeulansa vastatuuleen ja purjeet on prassattu niin, ettei laiva kulje juuri mihinkään päin. Kun vene, jota neljä miestä souti yhden pitäessä perää, on tullut tarpeeksi lähelle Columbiaa, näemme sen sivussa laivan nimen: Rose Fiddler.
— Herra jumala! Hän on tullut tänne saakka minua noutamaan, minua uskotonta, petollista, sanoo rouva Fiddler ja rientää hyttiinsä pukeutumaan hääpukuunsa.
— Juokse tuon hullun perän, Peg, äläkä laske häntä kannelle! Hyppää vielä mereen, sanoi kapteeni.
Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri nousi laivaan ja kertoi laivassa leivän olevan loppumaisillaan; muonaa ja vettä kyllä oli runsaasti, joten se riittäisi Englantiin saakka, jollei tuuli rupeisi niskottelemaan ja pysyttelemään vastaisena.
— Ettekö vielä ole perillä, vaikka lähditte Huanillasista pitkät ajat ennen meitä? kysyi kapteeni Franck.
— Olemme olleet Port Edgardissa Falklannin läntisellä saarella, korjauksen alaisena.
— Kuinka ette itse ole pitemmällä, kysyi vuorostaan Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri kapteeni Franckilta.
— Me olemme myös maanneet "sairaalassa" Port Williamissa Falklannin itäisellä saarella. Kumma, ettemme ole tietäneet mitään toisistamme, vaikka olemme olleet niin lähekkäin.
— Se johtuu siitä, ettei näiden satamien välillä ole mitään liikennettä, ja onhan niillä väliäkin kaksisataa virstaa, sanoi bluenose.
Rouva Fiddler sai nyt tulla tapaamaan ja puhuttelemaan laivansa ensimmäistä upseeria. Peg oli kertonut rouvalle, ettei tässä ollut kysymyksessä miesvainajan haamu eikä mikään muukaan aave. Vene, jolla Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri saapui, oli oikea vene, ja "kummituslaiva" oli todellinen Rose Fiddler. Rouva Fiddler ei siis tullut tapaamaan laivansa ensimmäistä upseeria rintasoljissa eikä korvarenkaissa, vaan tavallisessa puvussa.
— Hyvää päivää, sir! En tahdo tietää mitään, enkä tahdo selityksiä. Ne saatte antaa minulle matkalla täältä Englantiin. Vakuutusyhtiöhän kaikki kuitenkin maksaa. Aion jatkaa omalla laivallani täältä määräsatamaan, jos kapteeni Franck suostuu antamaan minulle mr. Rogersin ja ottamaan takaisin Thomas Scottin. Lelua en huoli, enkä henno ottaakaan häntä signoritalta, tämän hyvältä hengettäreltä.
Rose Fiddlerin veneeseen lastattiin leipää niin paljon kuin siihen mahtui. Kaikeksi onneksi oli Port Williamista otettua leipää ja hyviä laivakorppuja vähintään kaksinverroin tarvittava määrä. Kapteeni Franck suostui rouvan ehdotukseen. Columbian vene pantiin vesille ja kapteeni itse, rouva Fiddler ja Robert Rogers astuivat siihen kaikkine kampsuineen. Niitä ei ollut paljon; rouvan ja Rogersin matka-arkut olivat pääesineet… ja sitten kiireesti Rose Fiddleriin.
Thomas Scottilla ei ollut mitään vaihtoa vastaan. Seikkailu kirjoitettiin molempien laivojen lokikirjaan. Lokikirja on tärkeä esine. Jos laiva tekee haaksirikon, on ainakin tämä kirja pelastettava. Tämä kirja on laivan "laki ja oikeus". Sen turvin voi merellä sitoutua palvelukseen tai erota siitä, jos asianhaarat vaativat. On tapa sanoa: Uskallan panna kaksi sormea lokikirjan päälle.
Ennen kuin rouva Fiddler astui Columbian veneeseen lähteäkseen Rose
Fiddleriin, hän piti lyhyen kiitos- ja jäähyväispuheen.
— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Te olette pelastaneet henkeni ja kärsineet kaikki hullutukseni. Olen leskeksi tultuani ollut kuin orpo, jolla ei ole turvaa. Minä tarvitsen miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Minä voin ottaa ja minä voin antaa. Bob ja minä sovimme yhteen. Annan hänelle, köyhälle pojalle, täydet ohjakset, mutta annan hänen tuntea ja tietää, että olen Rose Fiddlerin omistaja. Pidän häntä silkkinauhassa, mutta en kuitenkaan kuten villakoiraa. Teille, signorita, annan Lelun, hän on hyvä tyttö. Luulen, että ehkä hyvinkin pian tarvitsette kamarineitoa. Kohtahan tapaamme Queenstownissa.
Oli ihan tyyni. Hiljainen maininki heilutti laivoja, jotka olivat sanoneet toisilleen viralliset hyvästit, vaikka viruivat lähetysten auringon vaipuessa Atlanttiin. Keskiyön aikana rupesi käymään tuulenhenki. Ensin se puhalsi sieltä ja täältä, niin hiljaa, että tuskin olisi saanut kynttilää sammumaan, mutta vakiintui viimein etelätuuleksi. Uni ei tänä yönä maittanut juuri kenellekään. Naiset olivat kannella ja heiluttivat liinojaan Rose Fiddlerille, jota tuskin näkyi tähtiyössä. Lelu, oltuaan aluksi ihastuksissaan erosta emännästään, itki japanittaren itkua, kuivaa änkytystä. Hän tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.
— Älä itke, pieni; kyllä minä pidän sinusta huolen; kaikkihan sinusta pitävät, sanoi Chimb ja otti Lelun syliinsä.
Columbian asukkaat tunsivat, että oli tapahtunut käänne historiassa. Jos kohta kaikki iloitsivat siitä, että pitkä matka, joka oli tarjonnut vaaroja ja kärsimyksiä, mutta myös iloa, kohta oli päättyvä, valtasi heidät kaihonhenki.
Kaipasimme jylhiä Andeja, Huanillasia, ihanaa kaakkoispasaadia,
Falklannin saaria ja ehkä Kap Horniakin.
Tulin sattumalta vaihtaneeksi muutamia sanoja Chimbin kanssa. Lokasin laivan vauhtia elämän vauhtia — Pegnappula piti rullaa, josta mittanyöri juoksee ulos, ja Chimb hoiti hiekkalasia. Hiekan juostua loppuun ja minun pysäytettyäni nyörin juoksun, sanoi Chimb:
— Hiekan loppuessa kädessäni olevasta lasista minusta tuntui, että se merkitsee elämän loppua.
— Niinhän se merkitseekin — kerranhan elämä loppuu, se on vain ajan kysymys. Jos tästä lähin pidätte hiekkalasia kädessänne, niin pyöräyttäkää se ympäri, ennen kuin hiekka on kerinnyt juosta loppuun, niin ette saa päähänne tuollaisia ajatuksia ja kuvitelmia.
Aamun koittaessa tuuli oli käynyt vireämmäksi. Rose Fiddler oli jäänyt hyvän matkaa taaksemme. Lyötäessä kahdeksaa lasia, kello kaksitoista päivällä, näkyi siitä vain mastojen huiput. Runko oli vaipunut merenpinnan alle. Kello kaksi, neljä lasia, oli se näköpiirimme ulkopuolella. Tuuli on vielä etelässä. Se puhaltaa ylähangan looringista, siis kaikkein edullisimmalta taholta. Kaikki purjeet ovat päällä ja vetävät, sekä raaka- että staagipurjeet kilpaa. Ei yksi tahdo olla toistaan huonompi. Suuri lintu lennättää miljardien lintujen monituhatvuotisia jätteitä edistämään Euroopan peltojen kasvullisuutta.
Jo rupeaa näkymään savuviivoja taivaanrannalla. Nämä leikkaavat kurssimme, koska kulkevat vanhan ja uuden mannermaan väliä. Ei niitä ole monta.
— Voi miekkosia, jotka pääsevät eteenpäin ilman purjeita! Ei heidän tarvitse henkensä uhalla liikkua taklaasissa eikä reivata. Mutta: Audiatur et altera pars; eihän höyrylaivan miehiä sanotaankin merimiehiksi, vaan mustakaartilaisiksi.
Columbia luovii, hiljaisen tuulen puhaltaessa pohjoisesta; sillä on siis vastatuuli. Poissa on pasaadi, ihana ilma ja myötätuuli, joka lennättäen vei meitä uusia oloja kohti ja pian on erottava meidät toisistamme. On lyöty kahdeksan lasia — kello on kahdeksan illalla. Ilma, joka on ollut harmaa ja tarjonnut meille lunta vasten silmiämme, on selvinnyt, ja täysi kuu paistaa heleästi. Ylähanganvahti on kannella, ja sen päällikkö, kapteeni, on ylhäällä. Minun ei siis tarvitse olla ruorimiehen ja kompassihuoneen luona. Me neljä ja Chimb seisomme kokkaäyräällä ja katselemme pyöriäisten piirtämiä kultaviivoja.
— Kyllä tuuli kohta kääntyy myötäisemmäksi, koska nuo pyöriäiset kulkevat vasten tuulta, sanoo Mack.
— Hyvä on! Sitten saamme viettää kuivalla maalla uudenvuoden aaton, joka on kahden päivän perästä, sanoo Fred.
— Tänä yönä kolmen aikaan tulee muuan Irlannin johtoloistoista näkyviin, jollei tuuli heikkene, mutta siitä ei ole meille muuta iloa, kuin että saamme kääntää alahangan halsseille kello neljä, kun on vahdinmuutos, sanoin.
— Parasta on, että se tapahtuu nyt. Olen jo kauan odottanut tilaisuutta keskustella vakavasta asiasta. Jos tuuli kohta kääntyy myötäiseksi, kuten Mack on ennustanut, on tämä viimeinen yö, jonka vietämme merellä. Mutta täällä tulee kylmä; menkäämme keittiöön pitämään kokousta. Minä keitän kahvia, se irroittaa kielenkannan.
Me toverukset istuimme Columbian tilavassa keittiössä, jonka vertaista suuruuteen ja siisteyteen nähden en ole tavannut missään purjelaivassa. Pian on huone tupakansavua täynnä. "Ei ole ajat niin kuin oli ennen", sen huomaan siitä, ettei kellään ole mitään sanottavaa. Piiput sammuvat, ehtimiseen ja on ne sytytettävät uudestaan. Missähän lienee syy? Olisiko tupakka kosteata ehkä läpimärkää — vai piiput tukossa.
Chimb puuhailee kanttiinan ääressä, saamatta valmista. Ensin hän ei saa hiiliä palamaan — Fredin on laitettava tuli. Sitten hän ei löydä kahvipannua, joka seisoo kirkkaaksi kiilloitettuna hänen nenänsä edessä. Ja kun kaikki ympäri käy, ei hän kykene mihinkään. Hän on tai liikkuu selinpäin meihin, ääneti. Viimein hän peittää kasvonsa esiliinallaan, kääntyy ympäri, aukaisee oven ja hiipii hiljaa peränpuolelle ja sukeltaa hyttiinsä.
Kello kolme yöllä näkyi Fastnet Rockin johtoloisto. Saavuimme Queenstowniin uudenvuoden aattopäivänä, puolenpäivän aikaan. Ankkurin pudottua pohjaan ja purjeiden tultua käärityksi, meni kapteeni maihin. Hän toi sieltä sanoman, että lasti jää tähän satamaan. Ei tarvitse siis purjehtia enää muualle. Matka on päättynyt. Täällä on ankkurissa laivoja, jotka odottavat määräystä, mihin viedä lastinsa.
Laivanvarustajan toimesta saapuu Columbiaan juhlamuonaa. Valmistaudumme viettämään uudenvuoden aattoa. Kun kello on kaksitoista ja uusivuosi alkaa, soittaa Columbian orkesteri kapteenin johtamana uudenvuoden tervehdysvirren. Virren loputtua lyödään viimeisen kerran kahdeksan lasia. Toivotamme toisillemme hyvää uutta vuotta.
Muut paitsi Chimb, me neljä, Stonefield, Andrew Kelly, Lelu ja Peg, menevät maihin viettämään uudenvuoden yötä ja päivää. Vuoden alkaessa tuli kuu näkyviin. Pohjatuuli "meni kotiin" — tyyntyi — elohopea lämpömittarissa laski nollaviivan alle. Olimme kaikki kannella. Lelu ja Peg keittivät kabyysissä kahvia, jota juotiin ajanvietoksi monta pannullista. Paljon ei puhuttu. Vietettiin hiljaa eronhetkeä. Huomispäivänä meidän piti erota toisistamme.
Me, jotka olimme tulleet laivaan Callaossa, saimme lähteä. Charles Clarck oli luvannut paikan Stonefieldille ja irlantilaiselle. Fred oli Mackin pyynnöstä päättänyt mennä hänen kotiinsa Skotlantiin. Mack oli luvannut Fredille kauniin sisarensa, jos tämä vielä oli otettavissa. Peg oli päättänyt toistaiseksi jäädä Columbiaan, ja Lelu koetti pysytellä lähellä häntä, jotta taas yhdessä voisivat halkaisijanpuomin päältä pyydystää bonitoja. Kapteeni Franckilla oli tarkoitus järjestää siten, että nappula saisi olla harjoitteluaikansa Columbiassa, jonka jälkeen kapteeni kustantaisi pojan koulunkäynnin kapteeniksi saakka. Chimborazohan oli luvannut pitää huolen geishan tyttärestä.
Entä Chimb itse, mihin hän joutuu? Meille neljälle on käynyt selväksi, että meidän täytyy erota Chimbistä. Kaikki rakastamme Andein tytärtä, mutta hän istuu korkealla oksalla, ja me seisomme puun juurella.
— Täällä tulee kylmä, mennään keittiöön, sanoi Chimb. Istuimme siellä vähän aikaa ääneti, sitten sanoi Andein tytär:
— Minunhan piti kertoa teille ja keskustella kanssanne viime yönä asiasta, joka koskee oikeastaan minua, mutta myöskin teitä. Intiaani saa itkeä, mutta ei nauraa.
Juuri kun Chimbin piti jatkaa, päästyään liikutuksensa vallasta, tuntui tärähdys, joka johtui siitä, että vene oli tullut kosketukseen laivamme sivun kanssa.
— Uudenvuodenyönä ovat irlantilaiset liikkeellä. Muuan heistä on sikahumalassa. Hänet aiotaan nostaa laivaan. Veneessä on myös nainen, huomautti Mack, kurkistettuaan laidan yli.