XV.
Olemme tänään leikanneet viidennenkymmenennen leveyspiirin. Lähenemme pelättyä Kap Hornia. Chilen riuttainen rannikko häämöittää idästä. Tämä pitkä rannikko, joka melkein koko matkan on ollut saaretonta ja siis tarjonnut maalta katsojalle eheän merinäköalan, on tästä lähin Kap Horniin saakka täynnä saaria. Ilmakin tuntuu kolealta. Mutta täällähän on talvi. Olemme kesäkuun puolivälissä. Jos kaikki käy kuten pitäisi, olisimme kesäpäivän seisauksen eli kesäkuun 21-22 päivän vaiheilla Kap Hornin kohdalla, viidennelläkymmenelläkuudennella eteläisellä leveyspiirillä. On jo ruvennut näkymään Kap Hornin albatrosseja ja kapkyyhkysiä. Näistä vesilinnuistahan kaikki ovat kuulleet puhuttavan, jos kohta harvat ovat niitä nähneet. Albatrossi, joka kuuluu Pygopodes-lahkoon, seisoo pystyssä kuin ihminen ja ulottuu miestä rintaan asti. Kapkyyhkynen (Cap pigeon) on tavallisen kyyhkysen näköinen ja kokoinen vesilintu.
Tuuli puhaltaa lännestä, ja laiva kallistelee tuntuvasti. On paljonlaisesti purjeita päällä: pramipurjeet, paitsi perimmäinen, ovat vielä ylhäällä. Öinen aika kun on, ottaisin ne pois, jos olisin yksin ylähanganvahdin herra. Mutta kapteeni on itse kannella, joten se on hän, joka määrää. Kävelen ympäri laivan kantta ja katselen, onko kaikki kunnossa. Koettelen, luistavatko pramiraakojen laskuköydet. Asetan miehen jokaisen laskuköyden luo, ja sitä paitsi yhden peräkannen läheisyyteen, olemaan valmiina auttamaan ruorimiestä, jos sattuisi tarvitsemaan. Tarkastaessani merkkilyhtyjä, huomaan toisen niistä palavan huonosti. Laivassa täytyy aina olla myöskin varalyhtyjä.
Kun tulin kompassihuoneen luo, seisoi siellä kapteeni. Hän kuului antavan ruorimiehelle määräyksen pitää vähän ylemmäs tuuleen. Kuului neljä lasia — kello oli kaksi.
— Hyvää yötä, mr. West! Minä menen nukkumaan.
Meillä on hyvänlainen vauhti. On koetettava päästä ympäri Hornin ennen kesäpäivän seisausta. Silloin läntinen puhaltaa kovimmin.
— Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita, kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.
— Hyvää yötä, kapteeni!
Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä. Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.
Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin. Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta, täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin. Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä olkapäälleni.
— Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan nurkan taakse.
— Mitä pelkäätte? kysyin.
— Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun ja minut laidan luo ja sitten…
En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: — Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.
Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.
— Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan pääse kannelle, sanoin.
Kuuden lasin, kello kolmen, jälkeen hälytin vapaavahdin kannelle ja reivasin märssipurjeet.
— Olkoon menneeksi, mutta kyllä minun mielestäni vielä olisimme voineet kantaa enemmän purjeita, sanoi kapteeni. Ei ollut varaa pitää miestä rouva Fiddlerin vartijana. Kapteenin tytär ja Chimb vartioivat yhdessä hullua raukkaa. Lelusta oli myös apua; hänellä ei ollut halua hypätä mereen. Ei mennyt ylähanganvahti kahdeksan lasin jälkeen nukkumaan. Arvasimme, ettei siitä unesta tulisi pitkällistä. Heti kello neljän jälkeen rupesi mr. Rogers vähentämään purjeita, ja kahdeksaan mennessä oli päällä vain alamärssipurjeet ja pari alimmaista taakipurjetta, nekin reivattuina. Laiva ei nyt enää kulkenut päämäärää kohti, ja vielä vähemmin sitä kohti, mihin sen kokka viittasi. Se kulki alahangan loorinki edellä Chilen rannikkoriuttaa kohti. Ei voinut pitää niin paljon purjeita, että se olisi kulkenut eteenpäin sen verran vain, että se tottelisi peräsintä. Kaksi miestä seisoi peränpidossa, ja heillä oli täysi tosi pitää pyörästä kiinni siten, ettei se päässyt varastamaan. Luulimme voivamme todeta, että guanolasti ruumassa oli siirtynyt vähän alahankaan, koska laiva oli mielestämme liian paljon kallellaan. Päätimme kääntää laivan toiselle keulalaidalle. Se ei ollut helppo tehtävä! Eihän tämä temppu voinut tapahtua, kuten tavallisesti, läpi vastatuulen. Laivan oli käännyttävä kuten lehmän, takapuolitse. Laiva teki siis lehmänkäännöksen ja makasi nyt kallellaan. Kapteeni ja Rogers toivoivat, lapsellista kyllä, että lasti nyt valuisi hän takaisin, joten laiva joutuisi tasapainoon.
— Kääntymisestä keulalaidalle on se etu, että se ehkä vähän estää vauhtia, jolla lähenemme rannikkoa, mutta jos niin on, kuten luulette, että lasti tällä keulalaidalla menee paikoilleen, niin olemme hukassa. Silloinhan emme tiedä, milloin guano näkee hyväksi muuttaa paikkaansa puolelta toiselle, sanoin.
Tämä lehmänkäännös oli toisaalta epäedullinen, sillä siihen meni lähes puoli tuntia, ja sen ajan laiva kulki suoraa päätä rannikkoa kohti.
— Meidän olisi ajoissa pitänyt suunnata enemmän länteen, huomaan sen nyt. Mutta tahdoin kulkea suorinta tietä, sanoi kapteeni.