XIV.
Olemme jo viikon verran kulkeneet oikeata suuntaa. Chimb on kuta kuinkin toipunut. Kyllä kai hän vielä saa potea, jollei ennen, niin myrskyisen Kap Hornin seuduilla. Hyväsydäminen, mutta hassu rouva Fiddler oli saanut päähänsä, että jos Chimb olisi kuollut, olisi hän mereen haudattuna viekoitellut herra Fiddlerin naimisiin kanssaan. Tai ehkäpä vainaja olisi ryöstänyt Chimbin vastoin tämän tahtoa. Eihän niitä miehiä tiedä…
Olemme sivuuttaneet kauriin kääntöpiirin. Hyvästi kaakkoispasaadi, kiitos kaikesta, mitä olet antanut meille! Olemme saaneet hengittää kuivaa terveellistä ilmaa kahden kuukauden ajan, etkä sinä ole puhaltanut hiuksia irti päästämme. Tapaamme taas, ellei Kap Horn pakota meitä olemaan vieraina Fiddlerin rouvan häissä.
Olemme Etelä-Amerikan länsipuolella, ihanalla Tyynellä valtamerellä. Kauriin kääntöpiiri kulkee länsirannikolla Antofogastan kaupungin ja itärannikolla Rio de Janeiron yli. Tästä puoleen tulemme tekemisiin vaihtelevaisten tuulensuuntien kanssa. Tosin pasaadipiirin eteläpuolella voi vielä puhaltaa maatuuli, mutta se käy vähitellen epävakaiseksi, kunnes loppuu tykkänään. Meillä on jo ollut pieni puuska mutta ei se ole Chimbiä paljon vaivannut. Ehkä hänestä vielä tulee "merikelpoinen".
Kauniilla säällä oleskelevat naiset — heitähän on neljä — peräkannella. Teresia riippuu alati Chimbin käsikoukussa. Mielestäni Chimb väliin näyttää vaivatulta, mutta koettaa salata sitä Teresialta. Kaikki arvaavat, että tyttöä vaivaa tauti. Hän istuu mietteissään Chimbin vieressä, puhumatta mitään. Kun Chimb irroittautuu tytöstä hyväilläkseen Lelua, jota myös vaivaa jokin tauti — sama tauti kuin Teresiaa — painaa Teresia päänsä Chimbin rintaa vasten, ja itku on valmis.
Aluksi merimiehet vetivät suunsa nauruun, mutta huomattuaan, että kapteenin tytärparka on henkisesti sairas, he surkutellen kääntävät pois katseensa, eivätkä ole näkevinään mitään. Lelu tavallisesti pysyttelee rouva Fiddlerin vanavedessä — tai oikeammin tämä aina riippuu kiinni japanittaressa. Lelu on viime aikoina ottanut tavaksensa pyörähtää etukannelle kanssin kokkapuolelle, milloin vain ensikertalainen, Jim Peg (Peg merkitsee nappula) siellä yksinään askaroi.
— Mitä sinä, Lelu, täältä haet? sanoi Jim.
— Tulin vain tänne katsomaan, näkyykö kokasta kaloja.
— Ei siellä mitään kaloja näy, sanoi Jim.
— Vai ei näy. Saanhan sitten katsella sinua, ollaanhan vanhoja tuttavia Rose Fiddlerin ajoilta.
— Ollaan kyllä, pikku geisha. Mutta lennä pois alahangan puolitse; tuolta tulee mrs. Fiddler.
Asiahan oli selvä. "Ensikertalainen", joka ei enää ollutkaan ensikertalainen, koska oli jo toisen laivan jungmannina, oli kaunis, rohkea merimiehen alku, vaikkakin vielä näytti nappulalta katsellessaan sinisillä, rehellisillä ja lapsellisilla silmillään maailmaa. Pikku geisha, joksi häntä joskus sanottiin, ei ollut japanilaisessa merkityksessä mikään geishan alku. Hän oli kaunis, vartaloltaan pienenläntä nuori nainen… Ei hän oikeauskoisen japanilaisen samuraimiehen silmissä ollut kaunotar, koska ei ollut "puhdasverinen". Isä oli englantilainen herra ja äiti japanitar — geisha.
Teresiaa vaivasi liian hyvä muisti. Kapteeni tosin toivoi ja melkeinpä uskoikin tytön vähitellen kadottavan tämän kykynsä, mutta perästä kuuluu. Kapteeni oli pyytänyt Chimbiä käyttämään ihmeellistä valtaansa Teresiaan siihen suuntaan, että tämä unohtaisi tuon paronipojan. Mrs. Fiddler taas oli toivossa saada Kap Hornin kohdalla tavata miehensä. Entä Chimb!? Kuinkahan hänen laitansa oli? Hän, jonka sydän oli niin hellä, että hän lähimmäisensä edestä olisi antanut sielunsa ja ruumiinsa, oli sydämetön. Yksi meistä neljästä oli ollut siinä toivossa, että hän saa Chimbin sydämen: se oli tuo rikas, kunnon mies ja ensiluokan gentlemanni, Charles Clarck. Hän oli kerran, kauan asiaa mietittyään, uskaltanut sanoa Chimbille:
— Saanko kätenne, kun tulemme Englantiin?
— Saatte sen heti puristettavaksenne, mutta ei sen kauemmaksi.
Charles ymmärsi nyt kerta kaikkiaan, ettei teräs pysty timanttiin.
Ilmat ovat pitkät ajat olleet kauniita. Tyytyväisyys loistaa kaikkien silmistä. Naisetkin hengittävät myötätuulta. Chimb on terve sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän loistaa kuin kultamalja kiilloitettujen kuparikasarien keskellä.
Kaloista ei ole puutetta. Lentokaloja emme ole maistaneet sitten Huanillasin. Bonitoja on ruvennut näkymään viime päivinä, ja on niitä joitakuita jo saatukin, mutta vain maistiaisiksi. Maistinpalat on tietysti annettu naisille. Nämä kalat, joita leikillä sanotaan porsaiksi, koska ne ovat pyöreitä ja lihavia, ovat erinomaisen kauniita. Ne ovat jalan, parin pituisia ja hyvin arkoja. Minkäänlaiseen uistimeen ne eivät tartu, vaan niitä ongitaan istuen halkaisijapuomin päässä, valkoinen kangastilkku syöttinä.
Jim Peg istuu usein, kun hänellä on vapaavahti, mainitussa paikassa, säkki sidottuna puomiin, ja koettaa narrata bonitoja onkeensa. Nämä tarttuvatkin helposti, mutta vain toinen puoli joutuu säkkiin, toinen tempoo itsensä irti. Lelu seisoo kokkaäyräällä Pegin onkiessa. Kalat hän vie naisille. Chimb ei pane paljoakaan arvoa kalaruoalle. Eihän Andeilla kaloja pyydystetä eikä syödä! Pyöriäisiä voisimme pyytää minkä verran tahansa, mutta harppuunin käyttäminen on tässä laivassa kielletty.
Olemme sivuuttaneet Juan Fernandez-saaret. Ne jäävät kauaksi väylästä, joka kulkee Chilen rannikon ja mainittujen saanen keskivälitse. On vielä pitkä matka Kap Horniin. Olemme vielä lämpöisessä vyöhykkeessä. Saimme sentään tänään muistutuksen siitä, että Kap Horn lähenee meitä tai oikeastaan me sitä. Ehkäpä se oli Kap Hornista sarvenpäästä — lähetetty tervehdys, joka merkitsi: Pitäkää kiirettä!
— Jo liikkuu valaita. Kuuletko, West! sanoi Fred, kun seisoin vieressä hänen ollessaan peräsimessä vähää ennen kello kahta yöllä.
— En kuule mitään, sanoin. Kului vähän aikaa.
— Kuuletko nyt?
— Kuulen. Kaukaa kuului tuulen tuoma hiljainen puhallus. Sitten kuului samanlaisia puhalluksia joka haaralta, ja viimein ylähangan puolelta laivan takaa kova, pitkä puhallus. Olimme joutuneet valasparveen. Nyt oli kello kaksi.
— Lyö, Fred, neljä lasia, että kuuluu, niin saamme nähdä, onko noilla hyvät korvat. Fred teki työtä käskettyä. Ainakin Chimb kuuli lyönnit ja tuli kannelle. Kokkapuolelta kaikui myöskin tavallista kovemmat vastauslyönnit.
— Ei ole mitään hätää, koetettiin vain säikäyttää noita valaskaloja tieltämme pois, sanoi Fred.
Vähitellen kokoontuivat kaikki kannelle kuulemaan ja katsomaan, mitä oli tekeillä. Tunnin ajan valaskalat pyörivät ympärillämme. Puhalluksia kuului läheltä ja kaukaa. Sitten hävisivät kaikki merijättiläiset yht'aikaa. Kun kello kahdeksan aamulla otin vastaan vahdinpidon, sanoi ensimmäinen upseeri, Bob Rogers:
— Katsokaa, mr. West! ja viittasi kädellään.
Ylähangan puolella puolen virstan matkan päässä valaat näkyivät kulkevan jonossa samaan suuntaan kuin mekin. On lyöty seitsemän lasia; väliin tehdään niin, kun kello on puoli kaksitoista päivällä ja päällystöön kuuluvat henkilöt ovat eri hommissa laivassa, jotta nämä tietävät kokoontua ottamaan auringon kulminaatiota. Kaikki paitsi rouva Fiddler ovat kannella katselemassa valaskalojen leikkiä. Nämä, joita on kuusi tai kahdeksan kappaletta, antavat näytäntöjä, joita harvoin saa nähdä. Ne ajavat takaa toisiaan, pyörien laivan ympäri, väliin hyvin lähellä. Ne sukeltavat syvyyteen, jossa viipyvät kauan. Nostettuaan sitten suuren päänsä veden pinnan yläpuolelle ne puhaltavat vesisuihkun. Joskus ne loikkaavat vedestä niin korkealle, että koko niiden ruho tulee näkyviin. Nämä ovat kaskelotteja, (Phyceter macrocephalus), maailman pisimpiä nisäkkäitä, joita elää kaikissa valtamerissä paitsi Pohjois-Jäämeressä. Eniten niitä kuitenkin tavataan Tyynessä valtameressä ja Etelä-Jäämeressä.