XIII.
Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan Huanillasissa ollessamme.
Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.
Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.
Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin ensimmäinen upseeri.
Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello on kaksitoista — kahdeksan lasia — nousee alahangan vahti kannelle ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä — neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha vuorokausi — 24 tuntia — oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12 päivällä).
Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin, vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:
— Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?
Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.
— Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.
— Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää? Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.
Tähän vastasin:
— Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.
Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti — ehkä ei laisinkaan. Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.
— Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.
— Noin viisituhatta virstaa, vastasin.
— Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin ovat vielä päällä, sanoi rouva.
— Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.
— Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.
Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin. Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:
— Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!
Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.
Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.
— Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta kastumasta, sanoin.
— Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa. Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan hänet…
Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät hytteihinsä.
— Entä te, signorita?
— En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne.
Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.
— Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle. Fred löi neljä lasia — kello oli kaksi — ja ruoriin tarttui Andrew (entinen koira)…
— Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi
Andrew.
Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta, vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.
Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin. Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan, mikä oli syy tähän — olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä, katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.
Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä. Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.
— Poistukaa täältä, sanoin.
Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.
— Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla, sanoin.
Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa, eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.
— Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.
— Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi. Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa sanottavasti.
— Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi kapteenin kättä ja sanoi:
— Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni
Franck.
— Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.
Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan. Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja tasaisesti edestakaisin.
Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa! Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen merikin rauhoittui.
— Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.
— Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi kapteeni.
Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:
— Signorita Chimborazo paranee.
— Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja moni heistä pyyhki silmiään.
Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.