I

METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA

— Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.

— Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen poikansa.

— Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi
Jan.

— No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania leikkisin; minä leikkisin kunnolla.

— Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.

— Hyvä on, sanoi Raften. — Muistakaa, että siat ja karja on kuitenkin ruokittava joka päivä.

— Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen — että pitää tulla kotiin työhön niin kuin muutoinkin?

— Ei, ei, William, välitti rouva Raften. — Se ei ole kohtuullista. Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.

— Kuukauden — kuka tässä puhui kuukaudesta?

— Kuka? Puhu sitten nyt.

— No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja joka ei tiedä minne paeta.

— Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa pöydän toisesta päästä, — paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen tärkeitä tuloksia.

— No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.

— Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään neuvottomana. — Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla. Saatte mennä.

— Uhuup! kiljaisi Sam.

— Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä hillittömästi.

— Mutta odottakaas, minä en —

— Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla leirissä ilman pyssyä?

— Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu. Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette, mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että henki lähtee.

Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.

— No kenestä kokki? hän kysyi.

— Samista — Janista —, pojat sanoivat yhtä aikaa.

— Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi, jos koettaisitte olla vuoron perään — Sam ensimmäisen päivän?

Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada riittävästi mukaansa — munia niin ikään.

— Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka toinen päivä, huomautti äiti.

— Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam huomauttaa, — se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.

— Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee, karjaisi Raften.

— Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi Sam lisäsi: — Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta puhaltamalla.

— Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.

— Entä perunoita? — Samoin.

— Entä munia?

— No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.

— Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.

— Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä ruokatavarat.

— Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme" sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.

— Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.

— Mistä te lautan teette? kysyi Raften.

— Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.

— Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. — Intiaaneilla ei ollut nauloja.

— Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne, eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.

Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui hommaan.

— Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan hän kantoi puolet kaikesta. — Rastittua polkua oli vain satakunta syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.

Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.

— Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit mielelläsi tehdä seuraa.

— Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen soinnahdus. — Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?

— Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. — Näytä meille.

— No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?

— Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. — Kas tuossa on hyvä vuodepuu.

— Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää. Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen metrin mittaista puuvaarnaa.

— No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi sitten hieman mietittyään: — Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani, vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?

— Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain — uagh! sanoi hänen poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.

Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:

— Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.

Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan. Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.

— Kas tuossa, sanoi Raften, — tämä on nyt intiaanin höyhenpatja, turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin, ja kun se oli valmis, sanoi Raften: — Hakekaa nyt se pieni vaate, jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle salkoihin pieneksi sisäteltaksi.

Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.

— Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun sääntöjä rikotaan.

— Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.

— En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi, sanoi Pikku Majava.

— Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli kastepeitteestä?

— Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.

— Tiedätkö sinä, minkälainen se on?

— En — en ainakaan — en —

— Niin, mutta minä tiedän; se on juuri tämmöinen. Tämän minä tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.

— Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta kuin vuodetelttaa kannattamaan.

— Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi syntyneet.

— Hm! murahti Raften. — Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.

— Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka eräasioissa.

— Hän koetti tehdä sinusta orpoa.

— Oletko varma siitä, että se oli hän?

— Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan, tuopas tänne muutamia männyn oksia.

Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi, että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:

— Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.

— Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä, että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana — kun palasin kotiin vetoni kanssa, no tietysti sitten —

— Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?

Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan hän pysähtyi — utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään — ja sanoi tavanomaisella jyrkällä käskyäänellään:

— Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa. Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.