II
ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU
Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.
— Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä joesta kuului veden loiskahdus.
— Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan kysymykseen vastaukseksi.
Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen valitus.
— Mikä tuo on?
— En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa. Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut, hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja Sam sanoi.
— Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä tiedät siitä enemmän kuin minä.
Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon, ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: — Onko nyt parempi?
— Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.
Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.
— Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.
He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p, lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta. "Karhu" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta pitkin. Myöhemmin hänet havautti raap, rup, rup, joka kuului aivan vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli eläin! Niin, aivan varmaan — se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.
— Mitä nyt, Sam? hän kysyi.
— Enpä tiedä. Missä kirves on?
— Aivan tuossa noin.
— Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni kuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi vaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla valolla.
— Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan uneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän ilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen tavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen lapsena ollessaan.
Sam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi laiskasti haukotellen:
— Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä aamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas konstailla.
— Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.
— Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä paitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että märkää.
Aamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli heinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä äänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti, miksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet valtoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että puiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän olisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.
Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.
Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia huomautuksia tehden.
— Voitpa olla kokkina ensiluokkainen — ainakin toivon niin, mutta polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. — Katso nyt tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.
— Mitä minä sille voin?
— Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.
— Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.
— Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, — poukkujen lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään räisky, mutta ne savuavat kuin — kuin — tiedäthän sinä. Hemlokki, jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa, räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja — ja — se polttaa hänen vuodevaatteensa.
— Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten kuoleman uhka äänessään: — Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja tarttui uhkaavin elein vesisankoon.
— Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan. Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän nestettä — heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain naurussa suin.