IV
SANGERIN NOITA
Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.
— Tuossa noita asuu, sanoi Sam.
— Kuka — de Neuvillen vanha mummoko?
— Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja vain rakastaa minua.
— Kuinka niin?
— Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta. Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin ehkä viiden dollarin arvoinen — ainakin hän niin väitti, ja ehkä hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa — ja sitten hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla. Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:
"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."
— Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata sen mahassa.
— Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti kallistui Raftenien puolelle.
— Ei suinkaan, vastasi Sam; — on vain niin kummallinen. On paljon sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut, joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi kaunokaiseni".
— Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he olivat tulleet noita-akan mökin luo. — Siellä on ullakkohuone, ja se on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.
— Mitä varten?
— Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.
— Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan kasvitohtori.
— No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä maannut.
— Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.
— Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,
— Eikö hän tunne sinua?
— Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli
Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.
Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan, vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa, aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että "eiköhän kelpaa". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten kuului kimakka ääni:
— Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin kelvottomat nulikat!
Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten valittavalla äänellä sanoi:
— Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi hänelle mitään.
Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven. Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa tulijoille.
— Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.
— Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat, että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos" sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä apua hakemaan.
— Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.
Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin, mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä, jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.
— Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi, muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka kuinka paljon.
Pitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.
— Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.
— On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. — Heidän oma tohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen voi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.
Toinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.
— Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy leikata housun puntti poikki.
— Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä seurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.
— Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi noita-akka. — Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson — se olisi tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.
— Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,
— tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.
— Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin. — Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. — Sam nieli. — Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve tulee — veres kananpoikanen joka kerta, muista se.
— Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.
— Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est… — häneltä pääsi korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman tuskaa.
— Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä vastaan kantaa kaunaa.
Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.
— Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta karttaen.
— Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.
— Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen nimi on.
— Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.
"Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,
ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",
kuten villitty Jimmy sanoo.
— Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.
— Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.
— Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. — Voin jo paljon paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani ja ole hyvin varovainen.
Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:
— Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden kummallekin pojalle.
— Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, — sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.
— Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, — hänen poikansa Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa, mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.
— Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.
— Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. — Väsymystä ei enää tunnu ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt, en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: — Kun voisi oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. — Ja sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.
Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava, ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan, kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan tohtorit olivat hänet hylänneet".
— Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.
— Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan eivät mitään mahda, huomautti Jan.
— Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.
Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.
— Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.
— Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas puroon.
— Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.
— Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään kissan maku.
— Mitä sanot hänelle ensi kerralla?
— Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata tohtoria hakemaan.
Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois — ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.