V

KALEB

Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.

Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen, jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.

— Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.

Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.

— Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.

Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen. Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"

— Oletteko te herra Clark?

— Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.

— Minä tulin — minun — meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette pane pahaksenne.

— Mikä nimesi on?

— Jan.

— Entä kuka on tuo toinen?

— Se on toverini, Sam.

— Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin, että Jan kävi levottomaksi.

— Entä mistä te olette?

— Bonnertonista, sanoi Jan.

— Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.

— Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja puuttui nyt puheeseen:

— Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on tehtävä.

— Kuka sanoi?

— Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.

— Missäs te nyt asutte?

— Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, — me teimme totta puhuen tuolla metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.

— Kenen metsässä?

— Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.

— Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.

— Niin taitaakin olla, sanoi Sam.

— Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen. Sinä kelvoton nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.

Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se, että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi ympäri ja sanoi:

— Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa, joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften; tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?" Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on leiritoverini.

Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto. Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt, niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:

— Onko sinun nimesi Raften?

— Ei, herra.

— Oletteko te sukua?

— Emme.

— Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta mitä sinä tahdot tietää?

— Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono. Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka tiipii tehdään.

— Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.

— Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan rohkeammin.

— Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja valmisti sellaisen.

[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]

— Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko paljon — sen saatte tehdä, kuten itse haluatte —; sitten nahat ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen. Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä kalikalla ja nuoralla — niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora — piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos. Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty tasku — noin — salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa savulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät yhteen kolme salkoa — tuolla tavalla — ja nostatte ne ensin pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen — samalla nousee peittokin, huomaatko — ja kietaiset savusaloilla sen teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat toisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.

Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui
Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.
Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta
lisäselityksiä.

— Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.

— Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, — se pitkä nuora, jolla salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.

— Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.

— Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat myötätuuleen. Se vetää parhaiten.

— Entä kuinka ovi suljetaan?

— Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.

Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi "kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:

— Missä teidän leirinne on?

— Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.

— Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.

— Sepä hyvä, huudahti Sam. — Tulkaa vain rastittua polkua pensasaidalta.

— Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas, ettei puhe kuulunut. — Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä niin sanoit?

— Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja ennen kuin hän niitä tarvitsee.