VI
TIIPIIN TEKO
Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa tuumansa onnistuneesti.
— Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä luulin, huomautti Sam.
— Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan, — eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.
Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.
Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja repaleinen vanha rääsy.
Ja Sam huomautti: — Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.
— Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki tällaisissa asioissa. — On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.
— Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten juuri kauniita ole.
— Eivät ne haittaa, vastasi Jan. — Intiaanienkin tiipii on usein paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen puhkaisseet.
— Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin kankaassa oleviin reikiin.
— Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.
— Älä tuupi, sanoi Sam; — se on se viallinen polvi. Se on tänään melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.
Jan mittaili. — Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä korkea — se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta. Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.
— Maltas vähän, intti ystävä vastaan; — ei sitä saa liidulla tehdä. Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata nikkarin.
— Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.
Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten leikattiin — kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia. Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.
Käytettiin havaslankaa, äimää ja sangen p-i-t-k-i-ä pistoja, mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti, ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.
Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee, keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:
— Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?
— Emme huomanneet, vastasi Jan.
— Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.
— Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia pistoja. — Se on hukkatyötä.
— Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.
— Missä?
— Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?
— Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen yläkulmaan — ja — minä — arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se — olisi — parempi — jos — se — paltettaisiin — ympäriinsä.
— No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana, niin minä ompelen kiinni savulaput.
— Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että paikat tulevat sisäpuolelle.
Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin matka.
— Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja — se huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon puhdistamista varten — sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan — ja kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että niistä olisi tullut uusi kello.
— Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän näet oli kolme vuotta merellä — pisin aika, mitä hän on koskaan ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka teki kolmen vuoden reissun.