IV
VERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA
— Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun — tarvitaanko tuohta?
— Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. — Mutta odotetaan; taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa ja äijä on vielä naurismaalla.
— No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö, — niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.
Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi ulos kuului Raftenin ääni: — Kirotut siat! Poikien pitäisi olla täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.
— Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme kortta. — Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama, on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy kulkea. Tämä on suuri taika.
Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.
— Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.
— Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.
— Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.
— En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.
— Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.
Janin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin "herra J.G. Burnsin pystyttämää rakennusta ja maata kohti".
— En minä aio totella, sanoi Mäihä. — Minä lähden teidän puutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen kerta olekaan.
— Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin on saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään ja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten ja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen viereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi arvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton. Vanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella juuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin suunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin kellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään kolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään kosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam kohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja joi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja muisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä sellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja 7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut. Vaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä oleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti raosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan vähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi hiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin pikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi oli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten tavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita ja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku auki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi "ugh, kalpeanaama-papuusi", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla iskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle enkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa suuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat heti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren hedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin. Alussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen, mutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin huonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi salpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki oven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli yhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja maitokiuluineen käpälämäkeen.
Äidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja pimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt poikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla pojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin osaa.
Kun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä paperin, jossa seisoi: "Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille — kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn toimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle."
Jan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi yllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui vatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia. Sillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa kahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.
— Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle.
Sinä et leiki niin kuin pitäisi.
— Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. Sinä se sovitit sillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole rehellistä peliä, enkä minä sinne mene.
— Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.
— En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne minäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle. Minähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.
— No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En huoli sinua matkaani.
— Et saisi minua vaikka tahtoisit.
— Ärr —
— Ärr —
Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.
— Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.
Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona kaikkien oli määrä yhtyä.
Mutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa haukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen Guin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran, haukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran mielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran välttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi hänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi hänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti, vaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.
— Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman minua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.
— Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt teidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin ennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.
— Ehkäpä sinä haluat palata takaisin ja potkia sitä nyt. Minä kutsun sen paikalla tänne.
— Ei minulla nyt ole aikaa, mutta joskus toiste. — Mennään Samia hakemaan.
Kokoonnuttiin siis puun luo ja saalista kantaen palattiin voitonriemuisina leiriin.