V
HIRVEN AJO
Illalla pidettiin pidot. Nukkumaan mentiin kuitenkin tavalliseen aikaan. Yö kului ilman mitään erikoista hälytystä. Mäihä kerran auringonnousun aikaan herätti toiset ja sanoi luulevansa, että ulkopuolella oli karhu, mutta kun hänellä oli tapana unissaan purra hammasta, niin toiset pojat arvelivat, että se mahtoi olla hänen kuulemansa karhun ääni.
Jan lähti tarkastelemaan multa-albumeja ja näki niissä muutamia seikkoja, joista ei päässyt selville, ja lisäksi uuden jäljen, joka herätti erikoisesti hänen huomiotaan. Hän piirusti sen huolellisesti. Se oli ilmeisesti pienen terävän kavion painallus. Siinä se nyt oli, jota hän oli niin kauan janonnut. Hän huusi suunnattoman innostuksen vallassa: — Sam — Sam — Mäihä! Tulkaa tänne! Täällä on hirven jälki.
Pojat huusivat takaisin: — Hohoh, mitähän sinä meille taas aiot syöttää! Huuda pois koirasi! Ja niin edespäin.
Mutta Jan oli itsepintainen. Pojat olivat varmoja siitä, että kysymyksessä oli jokin kuje. Sen vuoksi he eivät pitkään aikaan lähteneet liikkeelle, ja kun aurinko jo oli noussut korkealle ja paistoi polulle suoraan eikä enää sivuittain, kävi jälki hyvin hämäräksi. Pian tuulet, linnut ja pojat itsekin olivat apuna sen hävittämisessä. Mutta Janilla oli piirroksensa, ja huolimatta kiusoitteluista hän kiven kovaan väitti, että jälki oli todella hirven.
Gui sanoi viimein Samille salavihkaa: — Minusta pitäisi sen joka noin tosissaan ajaa takaa jälkiä, joskus nähdä eläimiäkin. Ei se ole oikein, että annamme hänen suotta kärsiä. Minä ajattelen, että hänen pitää saada nähdäkin se hirvi. Meidän täytyy auttaa häntä. Hän vilkutti silmäänsä osoittaakseen siten merkillä Samille, että hänen piti viedä Jan loitommaksi.
Se olikin helppo tehtävä.
— Mennään katsomaan, eikö se hirvi ole lähtenyt pois alemman multa-albumin kautta. He kävelivät alas sille puolelle, mutta sillä välin Gui sai käsiinsä vanhan säkin, täytti sen ruoholla ja häthätää sitaistuaan sen sillä tavalla, että siinä oli vähän hirven pään näköä, pisti sen seipään nenään. Kahdesta lastusta hän teki korvat, noella kaksi mustaa täplää silmiksi ja yhden turvaksi. Sitten hän veti kunkin ympärille renkaan sinisellä savella, jota sai joen uomasta. Tuota pikaa se kuivui valkoiseksi. Gui pisti tämän pään nyt pensaisiin pystyyn, ja kun kaikki oli valmiina, hän nopeasti ja ääneti juoksi metsän läpi Samia ja Jania etsimään. Hän viittoi heille tuimasti ja huusi kuiskaavalla äänellä: — Sam — Jan — hirvi! Luulen, että se on sama, joka teki jäljet.
Gui ei olisi saanut Jania vakuuttuneeksi, ellei Sam olisi näyttänyt niin kovin kiihtyneeltä. He juoksivat takaisin tiipiihin jousta ja nuolia noutamaan. Sitten he Guin johdolla, joka kuitenkin pysyi taempana, ryömivät sitä paikkaa kohti, jossa hän muka oli hirven nähnyt.
— Tuolla — tuolla, kas, eikös vain ole hirvi? Tuolla — sehän liikkuu!
Janin ensimmäinen vaikutelma oli erittäin ihana mielihyvän tunne. Se oli samanlaista kohottavaa iloa, kuin hän oli tuntenut kirjansa saadessaan, mutta voimallisempaa. Villitty tappamisen himo valtasi hänet sukkelaan. Hän kohotti jousensa, mutta epäröi.
— Ammu! Ammu! yllyttivät Sam ja Gui.
Jan ihmetteli, miksi toverit eivät itse ampuneet. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi, vaikka olikin niin kiihtynyt, että he tekivät hänestä pilkkaa. Hän vilkaisi jälleen hirveen, astui vähän lähemmäksi ja keksi nyt koko metkun.
Sam ja Gui alkoivat häntä heti härnätä ja pilkata. Jan oli hieman nolo. Se oli ollut niin kovin ihana tunne! Hän kukistui korkealta ja armotta, mutta malttoi sukkelaan mielensä.
— Minä ammun teidän hirvenne ennen kuin itse ennätätte, hän sanoi ja sinkautti nuolen aivan sen alle.
— Ohoh, annas kun minä päästän, ja Sam ja Gui ampuivat molemmat. Samin nuoli sattui hirven kuonoon. Hän päästi kovan kiljauksen. Kaikki ampuivat, kunnes koko pää oli täynnä nuolia. Sitten he palasivat tiipiihin päivälliselle. Vielä he härnäilivät Jania hirven vuoksi, mutta Jan sanoi hitaasti Guille:
— Tavallisesti sinä et ole niin sukkela kuin luulet, mutta tällä kertaa olit tavallista sukkelampi. Minä sain tästä hyvän tuuman.
Hän otti päivällisen jälkeen kolme jalkaa pitkän säkin ja ahtoi sen täyteen kuivaa ruohoa; sitten hän teki pienen säkin, joka oli puolikolmatta jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa paksu, mutta polvellinen. Sen toinen pää oli suippo. Sen hän niin ikään täytti heinillä ja neuloi luuneulalla isoon säkkiin kiinni. Tämän jälkeen hän leikkasi pehmeästä männystä neljä keppiä jaloiksi, pisti ne ison säkin kulmiin ja kietoi niiden ympärille säkkikangasta, niin että ne olivat muun rungon näköisiä. Sitten hän latuskoista palikoista leikkasi kaksi korvaa; maalasi mustat silmät ja kuonon, valkoisen renkaan kunkin ympärille aivan samalla tavalla kuin Mäihäkin oli tehnyt, mutta lopuksi nokesi mustan täplän ruumiin kummallekin puolelle ja sen ympärille maalasi leveän harmaan lautuman. Näin oli valmiina otus, jonka jokainen saattoi arvata tarkoittavan hirveä.
Toiset pojat auttoivat vähän häntä, mutta eivät lakanneet härnäilemästä.
— Ketähän tällä kertaa narrataan? kysyi Gui.
— Sinua, vastasi Jan.
— Minä lyön vaikka vetoa, että saat hirvikuumeen heti ensikerralla, kun se tulee vastaasi, nauroi ylipäällikkö.
— Ehkäpä, mutta on teilläkin kummallakin tilaisuus. No nyt, pojat, odottakaapa tässä, niin minä piilotan hirven. Odottakaa kunnes palaan.
Jan juoksi nyt kuvansa keralla pohjoista kohti, poikkesi sitten itään päin ja piilotti sen paikkaan, joka oli kerrassaan syrjässä siitä suunnasta, jota hän oli ensin kulkenut. Hän palasi takaisin melkein samasta kohdasta, josta oli metsäänkin lähtenyt, huutaen: — Valmis on!
Metsämiehet astuivat nyt esiin täysissä tamineissa ja Jan selitti:
— Sille joka ensiksi näkee hirven, luetaan kymmenen pistettä ja se saa ensimmäisen kerran ampua. Jos hän ampuu ohi, saa seuraava astua viisi askelta lähemmäksi ja ampua, ja niin edelleen, kunnes joku on osunut. Ja sitten kaikkien tulee ampua siitä paikasta, josta osunut nuoli ammuttiin. Jos osaa sydämeen, se luetaan kymmeneksi pisteeksi, jos harmaaseen, niin viideksi; se on vain lihashaava — ja sattuma sen ulkopuolelle lasketaan yhdeksi — se on naarmu. Jos hirveä ei osuta sydämeen, niin minulle lasketaan viisikolmatta, ja ensimmäinen, joka sen löytää, on hirvi seuraavalla kerralla. Kukin saa kaksitoista laukausta.
Molemmat erämiehet etsivät kauan aikaa. Sam teki halventavia huomautuksia niistä jäljistä, joita tämä hirvi ei jättänyt, ja Gui nuuski ja etsi joka pensaan.
Mäihä ei ollut maan voimallisimpia eikä jättiläinen järkensäkään puolesta, mutta hänen pienet porsaansilmänsä olivat ihmeteltävän terävät ja kirkkaat.
— Minä näen sen, hän äkkiä kiljaisi ja näytti erästä paikkaa, joka oli seitsemänkymmenen viiden askelen päässä ja josta hän keksi toisen korvan ja osan päätä.
— Mäihälle kymmenen, ja Jan kirjoitti luvun muistiin. Guin ylpeys paisui, kun oli näin hyvin onnistunut. Hän teki mitä huolellisimpia valmistuksia ampuakseen ja huomautti sitten: — Minä olisin nähnyt sen kahta vertaa pitemmän matkan päästä — jos — jos — jos — se olisi — jos se olisi hyvin näkynyt.
Hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen. Nuoli lensi vähän kauemmaksi kuin puoleen matkaan. Sam huomautti nyt: — Minä saan mennä viisi askelta lähemmäksi. Ei sanota mitään, kuinka pitkiä askelet saavat olla?
— Ei.
— No hyvä, nyt minä sitten lähden, ja hän alkoi loikata mitä ihmeellisimpiä kengurunhyppyjä. Melkein kymmenen metriä hän pääsi eteenpäin näillä viidellä askelella, ja hiukan syrjään poiketen hän saattoi nähdä hyvin koko hirven. Matkaa ei nyt ollut kuuttakymmentä viittakaan askelta. Hän ampui, mutta osumatta. Guilla oli nyt oikeus astua viisi askelta lähemmäksi. Hänkin ampui ohi. Kolmenkymmenen askelen päästä Sam vihdoin ampui nuolen, puuta melkein hipaisten, syvälle hirven harmaaseen kylkeen.
— Muhkea laukaus! Lihashaava! Siitä luetaan viisi suurelle sotapäällikölle. Nyt ammutaan kaikki tästä, jatkoi Jan, — enkä minä tiedä, miksen minä saattaisi ampua samoin kuin toisetkin.
— Siksi että olet itse hirvi, ja se olisi itsemurha, intti Sam. —
Mutta samapa tuo. Et sinä kumminkaan osaa.
Vastaväitettä ei kannatettu sen enempää, ja niinpä Jankin sai koettaa onneaan. Pari kolme laukausta hirven lonkkaan, ruskeaan siis, kolme tai neljä puuhun, joka oli välillä puolitiessä, mutta lähellä nuolen lentoreittiä, laukaus tai pari kuonoon, sitten, hurraa, Guin laukaus suoraan hirven sydämeen teki ajosta lopun. Lähdettiin vetämään nuolia pois ja tuloksia lukemaan.
Gui oli ensimmäinen, sillä hänellä oli yksi sydänsattuma, kymmenen, yksi lihashaava, viisi, yksi naarmu, yhteensä kuusitoista, ja kymmenen löytämisestä — kaksikymmentä kuusi pistettä kaikkiaan. Seuraava oli Sam, jolla oli kaksi lihashaavaa ja kaksi naarmua, kaksitoista pistettä, ja sitten Jan, jolla oli yksi lihashaava ja viisi naarmua, — kymmenen pistettä. Hirvi oli vanhan piikkisian näköinen, kun he sen luo saapuivat, ja Gui, voitonriemusta halkeamaisillaan, oli kuin nuori keisari.
— Sen minä sanon, heppulit, että minun pitää ruveta opettamaan teille hirven metsästystä. Lyön vetoa, että ensi kerralla osaan heti paikalla sydämeen.
— Minä lyön vetoa, ettet osaa, sillä sinun täytyy olla hirvi, etkä saa ampua, ennen kuin me olemme kumpikin ampuneet.
Guin mielestä tämä oli paras leikki, mitä hän oli milloinkaan leikkinyt. Hän juosta kirmaisi pois kuva selässään, mennessään tuumaillen, miten pettäisi toiset. Hän kätki hirven leirin itäpuolelle taajaan tiheikköön, hiipi sitten leirin ympäri länsipuolelle ja kiljaisi: — Valmis on! Sam ja Jan etsivät kauan ja kyllästyivätkin jo perin pohjin. Lopulta heidän täytyi luopua.
— No mitäs tästä tulee? Kuka laskee? kysyi Tikka.
— Kun hirvi pääsee pakoon, siitä lasketaan viisikolmatta, vastasi kisan keksijä; ja taas Gui pääsi muista edelle.
— Tämä on hienoin leikki, mitä olen koskaan nähnyt, hän huomautti haltioissaan.
— Tämä ei minusta ole niin kuin pitää; tällä otuksella pitäisi olla jäljetkin.
— Se on totta, myönsi Jan. Mitenkähän olisi, jos se vetäisi perässään vanhaa juurta?
— Jos olisi lunta, niin se kävisi kyllä päinsä.
— Minäpä tiedän, Sam; revimme paperia pieniksi paloiksi ja jätämme niistä jäljet.
— Tuo on oikeata puhetta. Kaikki juoksivat leirille. Jokainen pieninkin liuska, mitä vain oli käärepaperista jäljellä, revittiin pieniksi palasiksi ja pistettiin "hajupussiin".
Koska kukaan ei ollut löytänyt hirveä edellisellä kerralla, Mäihällä oli oikeus piilottaa se uudelleen.
Hän teki kovin mutkaiset jäljet ja piilotti hirven sangen huolellisesti, niin että pojat melkein astuivat sen päälle, ennen kuin näkivät sen noin viidentoista askelen päästä. Sam sai kymmenen keksimästään. Hän ampui, mutta ei osunut. Jan astui nyt viisi askeltaan, mutta ampui niin hätäisesti, ettei hänkään osunut. Gui sai nyt laukaista viiden askelen päästä ja osasi tietysti sydämeen. Nämä toisiaan seuraavat voitot paisuttivat hänen ylpeyttään, niin että hänen päänsä oli haljeta, eikä hänen kerskailullaan enää ollut mitään rajaa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, että lähestymisen määrä oli supistettava. Tehtiin sen vuoksi uusi sääntö, "viittätoista askelta lähemmäksi ei kukaan saanut mennä".
Leikki kehittyi sitä myöten kuin he sitä jatkoivat. Se oli huomattavissa määrin oikean metsästyksen kaltaista. Pojat panivat merkille, että he saattoivat joko seurata jälkiä taikka katseillaan etsiä metsän, miten parhaaksi näkivät ja kummallakin tavalla löytää riistan, mutta viisainta oli yhdistää molemmat menetelmät. Jan seurasi jälkiä liian orjallisesti, Sam etsi liiaksi yleisen silmänäön mukaan, mutta Guita onni näytti aina suosivan. Hänen pienet porsaan silmänsä huomasivat kaiken, ja tässä hän lopulta oli tavannut alan, jolla hän saattoi esiintyä johtajana. Näytti siltä kuin tuo "likainen pikku jätkä" olisi metsämieheksi luotu. Monta kertaa hän piilotti hirven sangen kekseliäästi. Kerran hän vei jäljet lammikolle, sitten sen poikki, ja suoraan vastakkaiselle rannalle asetti hirven täydelleen näkyviin, niin että he aukealle tultuaan paikalla näkivät sen; heidän täytyi joko ampua lammikon poikki taikka poistua siitä lampea kiertääkseen, taikka astua syvään veteen, ja taas Gui voitti. Huomattiin välttämättömäksi kieltää piilottamasta hirveä harjulle tai kivikkoon, koska edellisessä tapauksessa ohi ammutut nuolet hukkuivat pensaisiin, jälkimmäisessä taas katkesivat.
He leikkivät tätä leikkiä niin kauan, että eteen ilmestyi uusi vaikeus. Metsä oli täynnä paperijälkiä, eikä mistään ollut mahdollista päättää, mitkä laput kuuluivat vanhoihin, mitkä uusiin jälkiin. Tämä uhkasi tehdä lopun koko lystistä. Mutta Jan keksi sen keinon, että ruvettiin käyttämään eri väristä paperia. Tästä kisa sai uutta vauhtia, mutta varasto oli vähäinen. Metsässä oli kaikkialla paperia, ja näytti kuin leikki loppuisi itsestään. Mutta samassa vanha Kaleb tuli käymään heidän luonaan. Hän tuli aina kulkeneeksi kuin sattumalta, mutta pojat olivat mielissään hänet nähdessään, koska hän tavallisesti antoi jotakin apua.
— Näytte keksineen leikin. Ukon silmät vilkkuivat, kun hän näki kuvan, joka nyt teki maalitaulun virkaa neljänkymmenen askelen päässä. — Niin sitä pitää. Vallan hyvä — vallan hyvä. Hän naurahteli kuullessaan hirven metsästyksestä, ja tarkka havainnontekijä ehkä olisi huomannut hänen mielenkiintonsa hieman kiihtyvän hänen kuullessaan, ettei Sam Raften ollutkaan paras metsämies.
— Sehän on hyvä, Gui Burns. Minä olen yhdessä isäsi kanssa monta kertaa metsästänyt hirviä tämän samaisen puron varrella.
Kun hän sai kuulla, mitä vastuksia "haju" tuotti, hän sanoi "hm", ja polttaa pöllytti vähän aikaa ääneti piippuaan. Lopulta hän sitten virkkoi:
— Kuulepas Jan, miksette Guin kanssa hae hajuksi pussillista vehnän- tai maissinjyviä? Ne ovat paljon parempia kuin paperi, ja sen minkä tänään kylvätte, sen linnut ja oravat korjaavat suuhunsa ennen huomista.
— Hienoa! kiljui Sam. (Sanat eivät olleet ensinkään hänelle aiotut, mutta hänellä oli paksu nahka.) Kymmenen minuutin kuluttua hän oli saanut käyntiin toisen "valkoisten verilöylyn" — rosvoretken omaan jyväaittaan, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin kantaen isoa pussillista viljaa.
— No nyt, antakaas kun minä olen hirvenä, sanoi Kaleb. — Antakaa minun päästä viiden minuutin verran edelle ja sitten seuratkaa niin sukkelaan kuin tahdotte. Näytän teille, miten oikea hirvi kulkee.
Hän astua harppasi pois kuvaa kantaen, ja kun he viiden minuutin kuluttua lähtivät jäljille, hän jo astua harppasi takaisin. Ohhoh, mutta kylläpä se oli ennättänyt kulkea. Pojat seurasivat kultaista maissinjyväjälkeä — yksi jyvä aina kymmenen jalan päässä melkein riitti, he olivat jo niin taitavia. Jonkin aikaa jäljet kulkivat suoraan, sitten kaartuivat takaisin, kunnes melkein leikkasivat itsensä. Pojat luulivat niiden niin tekevänkin ja vaativat saada tietää, milloin sen oikeilla hirven jäljillä olisi voinut nähdä. Kaleb sanoi: — Ei, eivät ne kulje vanhojen jälkien poikki. Minne ne sitten kulkivat? Hypittyään sinne tänne Sam sanoi, että jälki näytti riivatun vahvalta, niin kuin se olisi ollut kaksinkertainen.
— Lyön vetoa, että tiedän, sanoi Gui. — Se on kulkenut takaisin omia jälkiään. Niin se juuri olikin tehnyt, vaikkei Kaleb asiasta vihjaissutkaan. Jan tutki jälkiä taapäin ja keksi, missä verekset olivat eronneet. Gui ei välittänyt maasta mitään, kun tiesi yleisen suunnan. Hän juoksi suoraan eteenpäin, ja niin teki Samkin, mutta Gui katsoi jälkiä pitkin takaisin Jania kohti ollakseen varma suunnasta.
He eivät olleet ennättäneet kauaksikaan lähimpien pensaitten taa, ennen kuin Jan keksi jäljissä uuden mutkan. Ne kääntyivät takaisin melkein entiseen suuntaansa. Hän selvitti mutkan, katseli ympärilleen ja näki hirven selvään kyljellään ruohossa makaamassa. Hän päästi voitokkaan "Hei, hei, hei, hirvi!" ja toiset ennättivät siihen juoksujalkaa tullen juuri nähdäkseen Janin ampuvan nuolensa suoraan sen sydämeen.