VI
SOTALAKKI, TIIPII JA "KUPIT"
— Neljänkymmenen askelen päästä ja ensi laukauksella! Mainiota, sitä intiaanit jo sanoisivat grand coup'ksi. Kalebin kasvoilla oli sama miellyttävä ilme kuin silloin, kun hän teki tulta kalikoita hankaamalla.
— Mikä on grand coup? kysyi Pikku Majava.
— Minä luulen sen merkitsevän urotyötä. Intiaanit sanovat urotyötä coup'ksi ja erikoisen suurta urotyötä grand coup'ksi. Se kuulostaa ranskalta ja ehkä sitä onkin, mutta intiaanit käyttävät juuri tuota sanaa. Heillä on oikea sääntö, kuinka coup't oli laskettava, ja kustakin he olivat oikeutetut pistämään lakkiinsa kotkansulan, ja kaikkein suurimpien merkiksi punaisen hiustukon sulan päähän. Se ainakin oli ennen niiden tapana. Ovat nykyään varmaan luopuneet tästä niin kuin niin monesta muustakin tavasta, ja kuka tahansa intiaanipukki pistää nyt lakkiinsa minkä sulan vain saa varastetuksi.
— Mitä te pidätte meidän päähineistämme? kysäisi Jan.
— Hm! Ette ole koskaan oikeata nähneet, muutoin ette tekisi niitä vähääkään tuohon malliin. Sulkien ensinnäkin pitäisi olla kaikkien valkoisia ja kärjistä mustia, eikä niitä saa kiinnittää noin lujaan, vaan irralleen pehmeään nahkalakkiin. Jokaisessa sulassa on nähkääs kynäpäähän kiinnitetty nahkalenkki, jonka kautta nahkarihma pujotellaan lakkiin sidottaessa. Sitä paitsi kukin sulka on keskikohdaltaankin kiinnitetty rihmaan, joka pitää niitä oikeassa asennossa. Sitten on eri tavat höyhenien merkitsemiseen. Niistä täytyy näkyä, miten ne on hankittu. Muistan kerran olleeni sotaretkellä erään santii-joukon kanssa — santiit kuuluvat siouxeihin — ja olimme väijyneet ja varastelleet ja nylkeneet päänahkoja koko joukon. Sitten lähdimme kotimatkalle, ja kun vielä olimme viiden peninkulman päässä, lähetimme intiaanisähkösanoman hyvästä onnesta. Joukkomme päällikkö sytytti ruohon palamaan lähetettyään kaksi miestä muutaman sadan metrin päähän kummallekin sivulle valkeita tekemään, ja niin kohosi ilmaan kolme suurta savua. Intiaanikylän ympäristöllä on aina joku vahtimassa, ja saatte olla varmat siitä, että kun nämä kolme savua nähtiin, tiedettiin myös heti, että me toimme päänahkoja tullessamme.
— Koko neuvosto tuli meitä vastaan, ei kuitenkaan kovin varomattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen juonikin.
— Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs olleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata hevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle sanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään — me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto piippua polttaen. Johtajamme sanoi hau'nsa ja me muut hänen jälkeensä hau, hau. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö pyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi seisomaan ja piti puheen.
— "Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto", hän sanoi. "Kun olimme kylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme seitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä löysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua löysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi piilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä ja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät metsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka palasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin coup'n; ja minä otin hänen päänahkansa — siitä vaadin toisen coup'n; toin hänen hevosensa kanssani — siitä vaadin vielä coup'n. Eikö asia ole niin?" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme kaikki "hau! hau! hau!" sillä tämä "Joikuva Kurki" oli mitä parhain mies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan sulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja päänahan nylkenyt hänen omassa leirissään — se oli grand coup, ja sulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku. Seuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista kasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä kotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen käsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli hevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut oikein hyvä. — Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja meille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle veitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin kantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka höytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut kymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat sulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.
— Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän kanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen tähän romanttiseen loistoon.
— Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin minä tein, vastasi Kaleb. — Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa, ei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme ateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä lajia.
— Tahtoisinpa nähdä sinun näillä paikoin rupeavan hevosia varastamaan kunniamerkkejä saadaksesi, huomautti Sam, vaikka kyllä minä tiedän, kuka sulat saisi, jos olisi kanan varkaudesta kysymys.
— Kuulkaas Kaleb, sanoi Gui, joka ystävänä ja paikkakuntalaisena ei yrittänytkään sanoa ukkoa "herra Clarkiksi", eikö hyvästä hirven metsästyksestä annettu sulkia. Vetoa minä lyön, että voittaisin joka miehen, jos minulla olisi pyssy.
— Etkö sinä kuullut minun heti ensimmäiseksi sanovan, että Jan olisi tuosta laukauksestaan saanut grand coup'n niin kuin ei mitään?
— Pihkoja! Minä voitan Janin koska tahansa; se oli sattuma. Vannon, että jos annatte hirven ajosta sulkia, niin minä voitan ne kaikki.
— Otetaan kiinni noista puheista, sanoi vanhin päällikkö, mutta toinen järjestyksessä keskeytti:
— Kuulkaas pojat, leikitään intiaania niin kuin pitääkin. Pyydetään herra Clarkia näyttämään meille, kuinka oikea intiaanin sotalakki tehdään. Sitten pidämme vain sellaisia höyheniä, mitä voitamme.
— Sinä tarkoitat valkoisia tappamalla ja hevosia varastamalla?
— Eihän toki; paljon muutakin voimme tehdä — kuka on paras juoksemaan, kuka paras hirven ajossa, paras uimaan, paras jousella ja nuolilla ampumaan.
Kaikki suostuivat tuumaan. He rupesivat Kalebilta kyselemään, ja tämä näytti tuota pikaa, kuinka sotalakki tehdään. Janin epäilyksistä huolimatta hän käytti runkona vanhaa huopahatun koppaa ja kotkansulkien asemesta valkoisia hanhensulkia, joiden reunat leikattiin ja kärjet värjättiin mustiksi. Mutta kun oli päätettävä, mitä tekoja palkittaisiin, niin syntyi erimielisyyttä.
— Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei vanha Cap saa häntä kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka minkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.
— Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin, ettei meidän koiramme saa sinua kiinni, herra viisastelija.
— Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo punanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää, ja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että se on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita silmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui kadotti kaiken malttinsa. — Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen, joka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia asioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se aivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.
Jan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta hänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen huomannut.
— Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra
Clark, olkaa hyvä.
— Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa, huomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista reunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.
— Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?
— Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään sinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten onkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen pakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua, ja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista ulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella. Oikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä ja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää, minkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun joka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä, ja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain ovatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia nappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä tullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan saanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja se saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan, kun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin kummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä he olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen voi huomata.
— Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.
— Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.
— Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli kylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä. Minä silloin sanoin: "Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan pystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen." Hän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta dollarista. Saatte uskoa, että se oli komea — aivan punaiseksi maalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja aivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.
Hän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä tekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut täysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se vanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että antaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja että kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja hosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi ja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen. Oli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli viisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka kulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se punainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi ollut niin viisas.
Kalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen puolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin tukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.
— Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin kastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu heti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.
— Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. — Minä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia — nimittäin sellaisia urotöitä, joita me voisimme tehdä.
— Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos voitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen, että parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se minusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen teko.
— Mitä — grand coup'nko arvoinen?
— Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä askelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme yhdeksi coup'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, — viidenkymmenen askelen päästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi laukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma; ja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä kerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos osutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen askelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan kuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun täytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä näkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain ammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja — yritetään sitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa. Jos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä. Silloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas. Vasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen nähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin "Suurena taikana", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on miesten parhaita.
— Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?
— Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun, keskeytti Sam. — Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä temppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee sen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii vallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille paljaille.
— Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän kummankin puolesta.
— Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun hirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam jatkoi Kalebin puoleen kääntyen: — Tiedättekö te mitään intiaanien leikkejä?
Mutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.
Varovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: — Eikö intiaaneilla ole mitään leikkejä, herra Clark?
— Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.
— Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän minä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti —
— Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni — vuit — uiit — uiit — sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin kädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän väliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin niskavilloihin.
— Aika on tullut, hän sanoi.
— Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala "uiit — uiit" vihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän kasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas Samiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan tutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.
— Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti ylipäällikkö hampaittensa välistä.
— Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas erehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan luuta myöten, vastasi Pikku Majava. — Kertokaa meille, herra Clark, niistä intiaanileikeistä.
— Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan tai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan suorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla. Sitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai pientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää ja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen kuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen aikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista sanoi kuuluvan tähän tapaan:
— Oletkos olevinas sukkela?
'Ki ji jii — ki ji jaa,
Luuletkos hyvinkin näkeväs?
Minä se vasta olen vikkelä.
Ki ji jii — ki ji jaa.'
— Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla tahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa samalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän osaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka väärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.
— Lyön vetoa, että minä —, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui hänen niskakarvoihinsa.
— Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron yksinkertaisen totuuden.
— Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. — Jos minä kerrankin nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?
Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen hymyään peittääkseen.
— On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä, mutta se on sen tapainen, jossa intiaani voisi helposti voittaa. Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa, puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.
— Lyön vet —, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen "hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.
— Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku vanha ukko näyttää poikasille Seulasia — niitä pieniä tähtiä, joita intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?" Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette Seulasia näe — ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon — se on toinen tähti päästä lukien, se joka on kahvan taipeessa — sen niin, sillä on papuusi selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen näkee.
— Mi —, alkoi Gui.
Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos, ja Jan kuuli hänen mutisevan: — Tuo vietävän nulikka saa minut nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi sieltä vähän päästä — Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat ulos. — Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. — Melkein kuin pieni karhu.
— Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.
Pojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä lähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja nousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan suuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan pieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas tavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.
— Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet. Se on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa tekoaan katunut, mutta nyt olenkin minä sen kimpussa.
— Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin varustautuvan ampumaan.
Kaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten eräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka puolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi, ei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin he osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä epäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.