VII
LEIRITIETOA
— Kuinkas nukuit, Sam?
— En saanut vähääkään unta.
— Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä lisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.
— Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?
— Miten sinä jaksat, Mäihä?
— Paksusti.
— Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?
— Ei vähääkään.
Seuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui rauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan vääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun aikaan nousi istumaan.
— Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun pitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.
Jan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä vähällä luopua ulkona asumisesta.
Heidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi taivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.
— Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.
— Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas toisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä. Pelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.
— Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.
Kysytään Kalebilta.
Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: — Oletteko tuulettaneet peitteitänne?
— Emme, vastasivat pojat.
Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: — H-m! Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää. Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista. Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.
Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.
Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia. Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän. Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan, menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan. Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat, kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran huomautti: — Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä olette jättäneet joka puolelle.
Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa, ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät kidutustyön yövuorolle.
- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku
Majava, — eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?
- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi voisitte siivota tämän.
Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: — Pojat, meidän täytyy siivota tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme siihen kaiken, mikä ei pala.
Jan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin lähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He alkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat siihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: — Se ei ole minusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään sen söisivät.
Kaleb, joka istui pölkyllä rauhallisesti poltellen, sanoi tämän kuullessaan: — No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit, niin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse — liha, leipä, kaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle. Intiaaneilla tavallisesti on jokin kallio — he sanovat sitä wakan'iksi, se merkitsee pyhää taikaa — ja sille he kantavat ruoan tähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat suuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos heidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget, he sanovat: "Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet, elleivät henget olisi tahtoneet antaa", taikka että linnut ovat ottaneet sen hengiltä kantaakseen!
Suuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota etsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan, ja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet. Ne eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa kuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat nähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla ruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku — matkaa oli vain viisikolmatta askelta — joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin henkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.
Kolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille selvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.
Erääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: — Jan, hän sanoi, teidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan. Aurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon kaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.
— Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi yhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.
— Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.
— Kaivakaa kaivo!
— Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.
— Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. — Puolessa tunnissa se on tehty. Kas näin, minä näytän.
Hän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen päässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan metrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi vielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti niin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois pohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi jälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli kylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.
— Kas siinä, hän sanoi, — tuo vesi on teidän lammestanne, mutta sen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla kuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt intiaanin kaivo.