VIII
PYHÄ TULI
— Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.
— Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.
— Sido yhteen! Mutta millä?
— "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän tämän myöntäessään.
— Minä arvasin sen, toitotti Sam, — ja pistin sen vuoksi peitteen sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut sitä sinulle sanoa.
Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn. Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat. Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi, että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta". Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan, kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.
— Ei sillä tavalla, sanoi Sam. — Pitää joka kerta halkaista keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.
Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen. Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että lievenappulat puuttuivat.
— Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka ne kiinnitetään.
Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se näytti oikein onnistuneelta.
Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu, heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa oloissa — että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan onneen.
— Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.
— Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien. — Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?
— Hohoi!
Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. — Tiipii taitaakin olla valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?
— Sillä puolella on puro, selitti Jan.
— Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, — että intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.
— Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. — Sade tulee aina itätuulella.
— Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes kuulematta, — kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä oven alta juuri vähäsen — kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä. Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä vain on.
— Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta puita hankaamalla?
— Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.
— Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?
— Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.
— Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.
— Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan varovammin.
— Osaatteko te tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.
— Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla. Onko teillä sarvaan nahkaa?
— Ei.
— Entä päällisnahan liuskaa?
— Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.
— Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb otti nauhan ja kirveen ja sanoi: — Hakekaa minulle kivi, noin munan kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa — noin puoli senttimetriä syvä.
Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.
He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.
Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.
Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua, teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti vasemmassa kädessään.
— Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.
Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin. Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.
Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi, hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.