IX
JOUSET JA NUOLET
— Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan, kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen varustukselle". — Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka minä aivan pienenä tein.
— Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.
— Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.
— Eihän sitä jaksaisi jännittää.
— Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa koukkuun — näin —, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja sillä tavalla sitä pitää ampua.
— Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.
— Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin se on aivan mahdotonta.
— Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.
— Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti nuolia. Yhdestä ei ole paljonkaan taikaa.
— No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?
— Parasta on Espanjan marjakuusi.
— Minulle tuntematon.
— Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.
— Samoin.
— Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.
— Anna tulla vain!
— No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat, joita täällä kasvaa.
— En ole nähnyt punaista setripuuta, mutta muita löytää helposti.
— Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella pinta.
— Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä, joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari vuotta.
Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa, puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.
Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta. Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli 20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat poikasille paraiksi jämeät.
Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä. Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.
— Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.
— Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. — No mitäs herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan uudessa kaaressa koetellessaan.
— Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa, että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi — nimittäin oikein hyvä nuoli.
— Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme nähneet.
— Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.
— Kuinka intiaanit niitä tekevät?
— Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään. "Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme halkoa niitä vahvasta puusta.
— Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta, josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?
— Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua tehdään?
— Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi tarvitaan?
— Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.
— Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn, pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.
Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:
— Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen näköisenä ja sanoi lopuksi:
— Intiaaneilla ei ollut höyliä.
— Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.
Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.
— Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven palasia.
— Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain jaloin tietä tarpomaan — ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään, niin sitten nähdään kumpi voittaa.
Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.
— Entä kärjet? hän kysyi.
— Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. — Intiaanilla tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet, mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat sen teräväksi.
— Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, — tehdä muutamia senkin mallisia.
Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.
— Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.
— Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta — kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.
— Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen. Pannaan kolme joka nuoleen — seitsemänkymmentä kaksi kaistaa kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.
— Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.
Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. — Tuleeko jousista kystä ja valmista?
— Nuolia paraillaan tehdään.
— Kuinka te sulat kiinnitätte?
— Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.
— Kumpi on parempi?
— Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.
— Miksei kummallakin tavalla?
— Meillä ei ole suonta.
— Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin, minkä jälkeen Si jatkoi: — Minusta näyttää, että sulat on pantava viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.
— Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.
— Sinä olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä, sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi; kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta käyttäen.
Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni, sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan ja sijalle jäävän sileä musta rengas.
Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa liima saattoi kuivua.
Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi, omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.
— Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.
— Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.
— No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova metsästyshimo. Mistä viini tehdään?
— Melkein mistä tahansa.
— No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.
— Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.
— Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?
— Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.
— Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.
— Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.
— Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.
Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina lensivät ohitse vasemmalta puolelta.
— Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
— Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli "siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella, kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.
Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin. Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin päästä.
He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan samanlaisiksi.
Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli "kaukosurma".
Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen halkaisija".
Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös "juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja pörpötti mennessään".