X

PATO

Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:

— Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:

— Emmekö voisi rakentaa patoa? — Hiton paljon työtä.

— Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.

— Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.

— No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt; minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena, kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.

Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen sinisinä ja punaisina viiruina.

— Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta kehotukselleen.

— Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.

Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja oikaisi selkänsä.

— Kuule nyt, vastasi toinen, — mitä olen tuumaillut. Karja käy tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä karjapihassa kaukalosta juomassa — sille täytyy pumputa vettä, ja siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja, sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy kuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan — se ei ole oikein se.

Sam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon kiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna Raften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja ilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:

— Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka paljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.

— Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.

Raftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa, mutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea. Tehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli oikeassa.

Isännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. — Kas sellaista, hän sanoi pöytäkunnalle, — sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen pystyt? hän kysyi Samilta.

— En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. — Miksi jätkien tarvitsisi osata päässälaskua.

— Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, — eiköhän olisi parasta että sinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä menivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä luulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.

Jan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:

— Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä lammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä patoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi. Saammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret paikoilleen?

— Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.

— Kelpaisi se siihenkin. — Jan punastui.

— Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä, huomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. — Käynpä itse katsomassa.

Leirille tultuaan hän kysyi: — No mihinkä se pato aiotaan tehdä? Tuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi juoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa paljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi. Siihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä — minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi tuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota — siitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada. Minä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun rakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.

Aito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti voimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki ja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän toista metriä leveäksi.

Nyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle muodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja kivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli vähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin patokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.

— Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle syvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan väliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan. Siitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.

Niin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja kiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus — lammikon läpi kulkevan kanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi siitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan tukkoon.

Yöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan, kuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat epäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: — Pato! Se on vesi, joka juoksee padon yli.

He karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin pääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan samalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta valui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty liikavettä varten matalampi kohta.

Minkä riemun huimauksen se tuottikaan!

— Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.

— Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.

Loput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat ryöpsähtivät veteen.

Kuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä pitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.

— No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea saada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.

— Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen tiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä istunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.

Jan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam sanoi:

— Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta salata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se hiivatin punanahka, jota sanotaan "Pikku Majavaksi".

— Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, — ja minusta näyttää, että olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa, jonka nimi on "Nuori-mies-lapion-pelko".

— Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se "Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?

Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania ei ollutkaan niin helppo narrata.

— Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".

— Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu, niin kuulin äidin puhuvan kauniista kultaisesta tukastani, mutta kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain kuulla, että se olikin vain punainen, ja siitä ne rupesivat sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään, mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule, että se on kertaakaan minulta unta vienyt.

Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn tulen ääressä Jan sanoi:

— Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.

Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.

— Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin. Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä muutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän arveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi sen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut ennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä paikalla, jossa silloin oli.

Hän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta käyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta ja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä pyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja ja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä. Ja kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän teki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja kuusen pihkalla sitoi yhteen.

Sitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta tekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta jos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.

Koko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin Samuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis puukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja hyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.

— Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti kuunneltuaan, — eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa samaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.

— Hoh, kukapa ei tahtoisi?

— Hyvin harva — ja hyvin vähän on sellaisia, jotka kykenisivät.
Mutta minä kykenisin.

— Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä sinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: — Sam, me olemme yrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla. Tehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.

— Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan puheille. Hän tuntee kaikki kasvit.

— Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä, sanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas Samiakaan esimiehekseen tunnustaa. — Minä olen Pikku Majava. No mikäs sinä olet?

— Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.

— Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin että voit tehdä totemisi, ja lyhyt.

— Mikä on kaikkein sukkelin eläin?

— Mi-minä luulen että ahma.

— Mitä, sukkelampiko kuin kettu?

— Niin kirjoissa sanotaan.

— Antaako se majavalle pöksyjen päälle?

— Kyllä minun luullakseni.

— No sitten minä olen se.

— Älä hulluttele. Luuletko, että minä suostun kulkemaan toverin kanssa, joka antaa pöksyille. Eikä se sovikaan sinulle niin hyvin kuin Tikka. Minä saan aina sinulta apua, kun pitää pilata kaunis puu ja hakata se täyteen reikiä, letkautti Jan puolestaan jalomielisesti unohtaen sen henkilökohtaisen syyn, joka oli nimeen antanut aiheen.

— Ei se ole niin paha tapa kuin majavan jyrsiminen, vastasi Sam.

Jyrsiminen oli tällä kulmalla sana, jolla oli oma historiansa. Kirveet ja rakennuspuut olivat vanhastaan tärkeimpiä sangerilaisten elämässä. Kätevä kirveen käyttö oli kaikista taidoista paras. Vanhain siirtolaisten tapana oli tehdä puusta kaikki, mitä talossa tarvittiin, ja kirves oli heidän ainoa aseensa. Jopa sanottiin toisten vain vähän hivauttavan ja ajavan sillä sunnuntaisin partansakin. Kun isä auttoi poikaansa tulemaan omin neuvoin toimeen, niin hän vain antoi hänelle hyvän kirveen. Kirves oli elämän ja työn kannalta välttämätön, sitä pidettiin täydellisenä perintöosana. Kirveen käyttötaito oli yleinen. Jokainen mies ja poika pystyi sitä käyttämään, mikä paremmin, mikä huonommin, eikä edes tiennyt, kuinka taitava oli, ennen kuin joukkoon tuli oikea poropeukalo. Erilainen puunsyy vaatii aina vähän erilaista kirveenkäyttöäkin, ja yksi on aina paras tapa, kun mieli kaataa puun tiettyyn suuntaan vähimmällä vaivalla. Kaikki nämä seikat ovat sangerilaisten veressä kuin toinen luonto. Majavan sanotaan jyrsivän puun tyveä ympäriinsä miten sattuu, kunnes se lopulta sortuu, ja jos kaatomies vähänkin poikkeaa oikeasta hakkuutavasta eikä iske juuri oikealla tavalla juuri oikeaan paikkaan, niin pianpa hänestä sanotaan, että hän "jyrsii kuin majava". Vaikka miestä siis kiitetäänkin parhaan mukaan, kun hänen sanotaan "raatavan kuin majava", niin soimataan häntä sitä vastoin aivan hirveästi, kun sanotaan hänen puuta kaataessaan "jyrsivän kuin majava". Siispä Samin pistopuheella oli kärki ja voima, jonka merkityksen vain sangerilainen saattoi täysin ymmärtää.