XI

JAN JA NOITA-AKKA

Sangerin noita-akka vihasi mökin miehen kirvestä ja kulovalkeata myös, niin sanovat, mutta sitä miestä, joka urheilee, hän vihasi vielä pahemmin kuin helvettiä.

Villityn Jimin balladi Sangerista.

Jan käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta käydäkseen uudelleen
Sangerin noita-akan luona.

— Parempi kun minä jään kotiin, tuumi Sam hänen aikeensa kuullessaan. — Se ei koskaan katsoisikaan sinuun, jos minä tulisin. Sinä näytät vietävän terveeltä.

Jan siis lähti yksin ja oli siitä hyvilläänkin. Vaikka hän pitikin Samista, niin saattoivat tämän liukas kieli ja sukkelat sanansutkaukset kuitenkin Janin melkein varjoon, niin että hän näytti totiselta ja jöröltä, ja mikä vielä pahempi, Sam käänsi yhtenään keskustelun toiselle tolalle sen juuri lähestyessä jotakin aihetta, joka kiinnitti hänenkin mieltään.

Kun hän teki lähtöä, huusi Sam: — Kuules, Jan, jos tahdot jäädä sinne päivälliselle, niin jää vain — kyllä tiedetään, mikset ole tullut syömään. Sitten hän pisti kielen poskeensa, pani toisen silmänsä kiinni ja lähti navettaan tavanmukainen tutkimaton surumielinen ilme kasvoillaan.

Janilla oli muistikirja ja piirustustarvikkeet mukanaan — hän käytti niitä yhä enemmän. Matkalla hän kokosi kourallisen kukkia ja ruohoja. Vanha eukko otti hänet tällä kertaa vastaan aivan toisella tavalla.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään, Jumala teitä siunatkoon. Kuinka sitä jaksetaan ja kuinka pappa ja mamma jaksavat. — Tulkaa sisälle istumaan. Kuinka se jätkä, se Sam Raften jaksaa?

— Sam on terve nyt, sanoi Jan ja punastui.

— Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui paikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun antoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?

— Ei, mummo, ei sanaakaan.

— Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka he sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa ihmistapoja, että edes kiittäisi minua — senkin kelvoton lunttu! Antakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko leppymättömällä ja vihaisella äänellä.

— Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä kaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat joka vuosi, pikku kaunokaiseni — pikku kaunokaiseni! — Jan levitti ne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. — Kas tuossa on surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen. Se polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan tietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän juurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä. Intiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi sitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.

Kultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea parantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri, "parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut". Jan sai myös nähdä "Viisaan kuninkaan leiman".

— Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä ainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi. Intiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet on niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.

— Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä kouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä nautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää kaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka sen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta sairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.

— Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen tikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi. Mutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään eivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia vastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava nainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan, kun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai hermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani tätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä annoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani heti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on hänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä sitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin, kun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla haavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa, niin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua kuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön aikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.

— Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin kaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa paikka, missä sitä kasvaa.

— Niin teinkin, vastasi Jan — sieltä juuri minä sen sain. Mutta odottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te niistä sanotte.

— Iso kirja sinulla pitäisi olla, ennen kuin minä olisin kaikki tietoni antanut, sanoi eukko ylpeästi ja sytytti piippunsa raapaisten valkeata paikasta, jota housut olisivat verhonneet, jos hän olisi ollut mies.

— Turha vaiva on kirjoittaa paperille, mihin ne kelpaavat, sillä hyvä Jumala on sen itse tehnyt jo aikoja sitten. Kas nyt. Tuossa on kouristusjuuri kouristuksia vastaan, ja eikös se ole sen näköinen? Tuossa mokkasiinijuuri kohtauksia vastaan ja eikös se ole sen näköinen? Ja tässä skunkin kaali kumpaankin vaivaan. Sekin on juuri sen kaltainen kuin ne molemmat yhteensä.

Jan myönteli heikosti, mutta hyvin vaikeaa hänen oli ymmärtää, mitä siinä kasvissa oli yhteistä molempien ensin mainittujen kanssa.

— Ja kas tuossa! Tuossa on lobelia, jota toiset sanovat intiaanin tupakaksi. Tämän sinä löysit puron luota, ja se on vähän aikaista — vähän ennen kuin sen aika olisi. Sillä saa itsensä ylenantamaan, kun on siihen tarvetta. Kas nyt, eikö tuo lehti ole kuin ilmetty vatsa?

— Tämä on Benjaminin pensas tai kuumepensas. Kun sen lehdistä keitetään teetä, se on kovin hyvää vilutautia ja kuumetta vastaan. Ja eikös sekin värise joka kerta kun tuulee. Vai mataroita. Mihin vaivaan sinä luulisit näistä olevan apua?

— En tiedä.

— Katsos nyt, kuinka se on siihen kirjoitettu selvään kuin präntti — niin, ja vielä selvempäänkin, sillä minä osaan sen lukea, vaikken osaa lukea kirjasta sanaakaan. No minkä näköinen se on? hän kysyi kahdenkertaista siemenpalkoa näyttäen.

— Se on kuin aivot ja selkäydin, sanoi Jan.

— Voi tuota lasta, minulla on paremmat silmät kuin hänellä. Nehän ovat kuin molemmat munuaiset, ja siitä syystä mataratee auttaa paremmin kuin kaikki maailman tohtorit, kun sitä vain osaa käyttää. Näes munuaisvaiva on jonkinlaista kuumetta; se tekee kuumaksi, ja sen vuoksi se pitää tehdä kylmään veteen. Jos sen tekee lämpöiseen veteen, niin se vain pahentaa ja on kuin pahinta myrkkyä. Tuo on punalatva, joka nostattaa hien. Kerran näin erään, joka juuri teki kuolemaa ihon kuivuuden vuoksi, ja tohtorit koettivat koettamistaan eikä heistä ollut lapsi paralle vähääkään apua, mutta sitten minä sain hänen äitinsä laittamaan vähän punalatvateetä. Ja sairas hikosi monta sankoa heti kun sai haistaakin keitosta, ja tohtorit tietysti luulivat, että se oli heidän ansionsa! Ja eukko nauraa hihitti hyvillä mielin.

Monesta muusta kasvista hän Janille tarinoi ja selitti niiden käytön. Mikä oli hyvä syöpää vastaan, mikä leiniin, matoja vastaan tai muuhun vaivaan, ja yksi auttoi kaikissa taudeissa. — Eräs intiaani raukka sen minulle näytti, ja heti kun sen näin, tiesin, että asia oli niin, sillä jokaista lehteä oli kolme yhdessä ja yksi kolmessa ja sen keskellä oli pyhän ristin merkki yhtä selvästi kuin tuo kattila liedellä.

Näin eukko tarinoi piipunnysäänsä imien ja kuumalle liedelle syljeskellen. Mutta hienotunteisena kuin aito nainen ainakin hän joka kerta pyyhki suutaan nahkean käsivartensa selkäpuolella.

— Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan sen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä tohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa, ja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä! Jestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei minulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku lintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain lieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja katseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli ja sitten kävi pitkäksensä — ja sitä menoa se jatkoi käyden aina heikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa, mutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin. Sitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan tuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi tahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen aikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi ne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin — ja toinen, joka kasvoi noin — ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan aikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun se oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu sitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa lähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta ei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen päälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli terve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun mieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene ristin varjoon syömään.

Jan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään piirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.

— Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta ne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä tavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen kietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.

— Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän järjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa ympäristössä.

— Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.

— Larry?

— Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän tekee niitä sinipyökistä.

— Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

— Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan, että — ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa vuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin kiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.

— Aivan kuin sytykkeessä.

— Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia, ja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin tuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun nurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi, tasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se. Parempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan toista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman tyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan, se kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään muu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata miehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin juuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on juuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän surullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.

Samalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman kelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.

— On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään? hän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo käytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä ja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.

— Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.

— Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun opettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.

— Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille päivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita, mutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen tervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle päivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän, mutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat, joita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se on Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään harmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli tusinaa samoja rusoposkisia omenoita.

— Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?

— Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt rosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen senttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan nousten kysyin, että "no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?"

"Rahaa", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että minä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.

"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan", sanoin, "sillä en ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien."

"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois", sanoivat rosvot.

"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen tosi", sanoin minä, "mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin viime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta."

Pienempi niistä — tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein oven — sanoi: "Ettekös te ole myynyt lehmäänne?"

"Navetassa sen näette", sanoin minä, "vaikka paha on, jos menette sitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy."

Ja sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:

"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä kenellekään sanaakaan", — mutta toinen näytti olevan käärmeissään.

"No en sanaakaan", sanoin minä, "ja ollaan vain hyvät ystävät." Ne kääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:

"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa ja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen päälleni." Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut, sanoin: "Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen parempaa ole koko maassa." Se pienempikös rupesi heti yskimään, voi voi kuinka kamalasti — minä oikein pelkäsin, että sillä oli hinku — mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki hänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen, tai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon tarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja kummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta — minä tuntisin ne parrat vaikka missä — ja pienemmän pään ympärillä oli riepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita hiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti dollarin käteeni ja sanoi, että "kas tässä, mummo, on kaikki, mitä tällä pojalla on". "Jumala teitä siunatkoon", minä sanoin, "otan sen vastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt omenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette." Sitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.

— Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan varsinaisen asiansa muistaen.

— Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin kuin mekin.

— Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä väriaineita?

— Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea, mitä ihminen on suinkin tarvinnut.

— Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?

— Eri tarpeisiin eri kasveja.

— Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä kysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.

— Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli ostovärejä?

— Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi, toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä. Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.

— Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.

— Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.

— Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?

— Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.

— Minkä näköisiä ne ovat?

— Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.

— Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.

— Mistä sinistä saadaan?

— En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään. Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan nähnytkään.

— Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa), mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan sellaista kuin tuo — hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä — ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se sininen — keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin minulle sanoi pastori itse — Jumala häntä siunatkoon!