XII
NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN
Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
— Mummo, missäs pöytäliina on?
— Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan kolauksen.
— Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
— Teetä, valitsi Jan.
— Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä. Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen, tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoisia.
— Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. — Loput säästämme toiseen kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin, jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista kermaa. — Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja näitä työnnettiin Janin lautaselle.
— Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan Janin sitä säästelevän. — Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän nosti kantta ja huudahti:
— No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: — Minä olenkin ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.
— Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän — kyllä minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti, että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea. Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui; se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa. Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
— Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin, kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän suureksi mielipahaksi. — Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
— Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
— Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa kantaen.
— Keitetäänkö vai paistetaanko?
— Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi pataa.
— Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.
Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.
Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.
— Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista? eukko selitteli. — Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta, varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.
— Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. — Sinä pikku junkkari, tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.
— Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria! Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi. Eukko veti linnun uunista hellävaroen.
Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia kukkia.
— Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.
Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.
— Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen äidilliseen tapaansa. — Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin kuluttua se on lämmintä.
— Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.
— Niin, kyllä minä tiedän.
— Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
— Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan, mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: — Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin taisi.
— Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta, joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli — antanut kaikkensa — osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
— Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti ilta-askareilleen.