XIII
VIHOLLISEN VAKOOJA
— Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan, — siitä olisi hyvä tehdä astioita.
— Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
— Pyydä sinä, että saisimme käydä.
— Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. — Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan. Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän "ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen, kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: — Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään koivusta välittänyt — puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa — mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.
Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan mojovia haukkumasanoja.
— Punapää — punapää! — Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut kiinni — Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata, vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.
Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan paikkaansa.
— Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. — Kuka se penikka oli?
— Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin tuohta neuloisi. Sai palkinnon — ison pesuharjan — siitä että oli koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen hänelle.
Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana. Alkoi kuulua karjumista: — Hei, vai te — —. Lähdettekö mun — — maaltani — —
— Otetaan se hylky kiinni, Jan.
— Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.
(Lisää rumia sanoja.)
Pojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä, mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat — oli epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan. Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan jalan. — Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä — Isä — Isä!" Hän juoksi henkensä edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
— Anna minun olla, Sam Raften — anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
— Hyi, sanoi Jan. — On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet sidottiin juhlallisesti puuhun — tuoreeseen — se kun kestäisi, huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan onnettoman vangin kohtalosta.
— Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, — suloista on kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)
— Ugh — paljon hyvä, sanoi Tikka.
— Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.
— Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku
Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.
— Ugh — junkkari — me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja alkoi hioa linkkuveistään.
Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi
Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.
— Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren — kaikki tyynni.
— Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.
— Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi, se siitä.
Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja astuivat ulos teloitusta varten.
Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta hän piti äänestä.
Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt hyppäsivät syrjään. — Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka. Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!
Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.
Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:
— Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa, niin on vain yksi päänahka, eikä sinulla ole mitään voitonmerkkiä, ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]
Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:
— Suuri päällikkö Puna-pää Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta; nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.
— Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö
Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.
Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu, sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä, kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.
Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti, ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:
— Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?
Mitä hän sanoo?
— Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. — Ehkä nyt laulaa surmanvirttään omalla kielellään.
Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä vuiit, uiit, uiit pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki katkerasti.
— Voi älkää, älkää, — voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen antautui.
— Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.
— Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa taas puhuen.
— Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa luo.
— Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin paljon tuohta kuin he vain tahtoivat — tehdä vaikka mitä, kun vain pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli parasta hänen isänsä puutarhassa.
Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.
Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua juoksuun".
Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei ollenkaan voisi tähän painaa.
Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki — varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.
— Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan kolkolla äänellä.
— Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin vankikaan. Sitten hän jatkoi: — Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme. Ei sitten suotta kidu.
Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti. Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti tilaisuutta ja sanoi: — No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt urkkimassa?
Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.
Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän mielessään liikkui.
Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.
— Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon jäseneksi.
— Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta, täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon sotureista. Voitkos tehdä sen?
— En.
— Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta — taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?
— Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin. Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin, kun te rakensitte tuota patoa. Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan teistä ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.
— Ei tuo juuri kuulosta kovin urhoolliselta. Onko sinulla mitään lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?
— Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja ehkä — minä joskus kähvellän teille kananpojan.
— Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan koetukselle, sanoi Jan.
— No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, — pääsköön sitten, mutta se ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti, josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.
Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.
— Kuulepas Jan — tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani — sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään, kun intiaaniheimoon otettiin?
— Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.
— Kumman sinä suoritit? kysyi Tikka.
— Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja olkapäitään muistellessaan.
— Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.
— Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen. Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".
— Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.
— Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä keltainen karvamätäs.
— Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?
Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei hänen ihonsa tietenkään palanut.
Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat neuvotteluun.
Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja sanoi juhlallisesti: — Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva Mäihä.
Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi sotapäälliköksi (sana sota lisätty erityisestä pyynnöstä).
Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen. Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida. Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.