XIV
TAPPELU
Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.
Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.
Se on kaunein lintu koko maassa.
Mitä? Kolibriko?
— Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.
— Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, — sillä "nämä verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään muistiinsa.
— Loruja! sanoi Sam. — Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta, mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja, eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne tappelivat.
— Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. — Veripunainen tanager. Missä sen näit?
— Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.
— Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi täytettäväksi.
— Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä oli minun paras nuoleni — vanha Varma surma.
— Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.
— En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle olisi?
— Annatkos purukumisi?
— En.
— No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?
— Jop, kauppa on lyöty lukkoon.
— Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne se oli lentänyt. — Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo. Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.
Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle. Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.
Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan, terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä — niin ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon palsamikuusesta — "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.
Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:
— Pesä.
— Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.
— Minä en sitä usko, vastasi Jan. — Mehän pelotimme haukan pois.
Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui kaikkialta.
Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:
— Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät tiehensä.
Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.
Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta, ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:
— Mitä tämä on?
Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja rupeavan sitten ääneensä lukemaan:
— Kuningaslintu, urhea harjakas, kuningaslintu, kukkea —
Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.
— Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.
Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan. Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään, oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:
— Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.
Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:
— Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.
— En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin. Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:
— Kuningaslintu, urhea harjakas kuningaslintu, kukkea vain olet laululintu —
Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.
— Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. — Mene ulos ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten minulle tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai hänet kiinni.
— Mitä sinä, enhän minä tee mitään.
Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti vääntelehtimään.
— Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.
— Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. — Minä kirjoitan runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän sillä vain tarkoittaa.
Gui parkui ja porasi nyt julmasti.
— Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti kurkkuaan ja aloitti.
— Kuningaslintu,
urhea harjakas —
Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.
— Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun. Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä iskuja.
Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton, joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä paitsi raivo antoi hänelle voimia — ja melkein heti kun kiinni käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.
— Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam vihoissaan syljeskellen. — Sanon isälle, että sinä häiritset työtä. Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan rajattoman surun ja pettymyksen ilme — ei sen vuoksi, että pojat olivat tapelleet — ei — hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin, ettei ajatellutkaan sitä — vaan että hänen poikansa, joka oli vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä potilaan kirjoista päässyt.
Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.