XV
MINNIEN RAUHA
Sinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin väkivallan.
Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen. Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle, laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: — Ei taa tannoo kellenkään. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä sokkosilla olosta.
Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus, että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Ei taa tannoo kellenkään, luisui sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti suunsa edessä.
Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:
— Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi mielellään sopinut koko riidan; mutta ei — niin kauan kuin Samilla oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi. Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat kehittyisivät.
Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään — melkeinpä koetti tavata hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta. Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.
Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:
— Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.
— Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.
Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:
— Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?
— Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen erottamisensa kanssa.
— Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?
— Ainahan se oppi on hyödyksi.
— Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.
Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?
— Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa miljoonia.
— Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?
— En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui palatsissa ja niin teki Rafaelkin.
Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla — saattaa olla. Kyllä se on merkillistä, mikä apu opista on — sitä minä olen aina Samille sanonut.
Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä. Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.
Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita, mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään, että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän puolestaan.
— Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, — voitko sanoa minulle, kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta kohti, kun penkit ovat täynnä?
— Tarkoitatteko kuutiometrejä?
— Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: — Niin, kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen varmuutensa. Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: — Luetaanko opettaja mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. — Eiköhän liene parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten tuumivat. Ha, ha!
Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi lopputuloksen: — Viisi kuutiometriä, vähän päälle.
— Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. Sanoinhan minä, että kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.
Hypisteltiin uusia papereita.
— Jan, entäs tämä — lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja rakennus niin ja niin.
Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: — Kuusi kuutiometriä kullekin.
— Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa urakkamiestä meidän vahingoksemme — luuli meitä niin tyhmiksi! Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.
Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.
— Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, — käytävä ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja sitten piirustus olikin aivan oikea — täsmälleen hallituksen vähin ilmamäärä.
Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään minkäänlaista konnankoukkua.
— Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.
— No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265 000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1 sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria; paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?
— Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä, Jan sanoi vähääkään epäröimättä — ja kaikki kolme miestä nojasivat taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.
Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului hiukan hänellekin.
Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa erehtymättömyyteen.
Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.
Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.) Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua, kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.
* * * * *
Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia, mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä, ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.
Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.
— Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: —
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.
Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen. Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin, joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:
— Kuules, Jan, sovitaan pois.
— Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. — Minun on kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.
— Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. — Se kehno pikku nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä, miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä, mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.