VIII
"Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!"
— Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun, sanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli hiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli aivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.
— Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.
— Tuopa kirves tänne.
Jan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran pölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.
— Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.
— Mitä nahkaa sen pitäisi olla?
— Hevosen, lehmän, vasikan — melkein vaikka minkä eläimen, kunhan vain on riittävän lujaa.
— Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi Gui, — mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin vasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa, näkisittepäs minun tappavan vasikoita —
Gui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta Sam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi "uhuup!" ja kouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että kolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja kerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.
— Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. — Ethän sinä voi estää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti sellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: — Älä välitä, eihän sinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet kahta vertaa kauemmaksi kuin hän.
— Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että näen kolmekin kerta niin kauas — ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui loukkaantuneella äänellä.
— Mene nyt hakemaan nahat — jos nimittäin tahdot, että saamme rummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä nahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti matkaan.
Kaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja poisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi rumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen sitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken hiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes pölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa kantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli matkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei kuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita ei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää vain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä ja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain selkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.
Ukko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli vasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa, oli hän siitä huolimatta "ukkomiesten kirjoissa". Sangerissa oli tapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton, hän oli "poikamiehiä", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä naimisiin, hän oli heti "ukko".
Rouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä, mutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui, joka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi neljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden vuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen, mutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan, joka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin ihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava — toisin sanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti lähti — ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi päästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa äiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen silmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein. Pojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon kauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan varma.
Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia, toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi, että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia ja suurempia".
Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan, tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli, jonka pojat kuulivat.
— Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla! Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.
Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: — Gui poikani, Gui poikani. Hän heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.
— Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.
— Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.
— Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.
Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi, että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.
— Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti kuiskasi hänelle: — Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä, hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten tapahtuu vaikka mitä.
Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi, kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.
Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli karva kiinni.
Kaleb huomautti: — Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: —
Kuta lämpimämpi sitä parempi.
Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin kelvollisiksi rummun tekoon.
Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa. Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan, rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien hämmästykseksi heti anasti sen. — Nahat ovat minun, hän selitti, ja tottahan se olikin.
Kaleb sanoi silmää iskien: — Puuaines näyttää sitten tulevan kaupanpäällisiksi.
Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti niin vähän ääntä.
— Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.
— Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan, sanoi erämies.
Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä. Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.
Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.