IX
KISSA JA SKUNKKI
Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta. Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.
Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni — ei muuta kuin ohut vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla — "kanjoniksi" Jan oli tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus, joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä vanhempia että uudempia jälkiä.
Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia, erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä. Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta. Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.
Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa. Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan, oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä. Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin, vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana, silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta tiheikköön ja katosi.
Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka, että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.
Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko, pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla töpsytteli kolme pientä skunkkia.
Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin omalla havaintopaikallaan.
Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle, alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.
Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon, haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu, ja emoskunkki peräytyi ulos takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.
Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen sydäntäsärkevän mii-auu-mii-auun toisensa perästä. Se koski Janin sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa — vanha emokissa — ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään, vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.
Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää. Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen, joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton, skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt. Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.
Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi. Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille paikan hänen eläinsankariluettelossaan.
Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan vartioivan emokissan voima on lannistumaton.
Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä, mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.