X
ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT
— Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä, kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän, katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni. Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon takapuolta ja katosi oksien sekaan.
Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen tikan lähtemään pesästään.
Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi. Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava, joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa taas alempaan reikään.
Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä, saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.
— Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.
— Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: — nyt — nyt — nyt —
Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle. Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä, ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin. Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.
Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.
Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt paljon kipeämmin kuin molempien toisten.
— Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. — Ne ovat niin kovin pieniä, ettei niitä voi kesyttääkään.
— Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän oli urhoollisesti hukuttanut.
— Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä, sanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään haparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä herahtamasta silmiinsä. — Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa niiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää. Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: — Minä tiedän erään, joka lopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta kuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään, kun se on itse poissa.
Tämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä orvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan iltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään kaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä sille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin taistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi ja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo Mirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.
Kokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko ajan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa näkyä.
Kolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona toisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.
— Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen kauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua, joka oli heidän edessään.
— Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri kerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja veren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.
Kun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa hääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka tuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti takaa.
Myöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin lyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen. Kun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä ja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka ilmeisestikin etsi vettä.
Uimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että tänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka "kuivuus uhkasi hukuttaa", kuten Sam sanoi.
Tuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli kadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.
— Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan, kuiskasi Tikka. Mutta kun "piisami" oli tullut lähelle, se huomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen, mutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset, sääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut erehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa jälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen jälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi ennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos piisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä varmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti se houkuttelisi minkitkin luokseen.
Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa, että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".
Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.
Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä. Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut parhaan taitonsa mukaan — hellästi ja rakkaudella, mutta ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.