XI

KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA

Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.

Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: — Kuules Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä tappara vieressä?

Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva kau — kau — kau ei enää ollut vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.

Pitkäveteinen pii — rii — ii — ii — ii, jota kuului kuumina iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan vallattoman sininärhen synnyttämiksi.

Pesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen vuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli uimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty sen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää oli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli runsaasti monenlaisia metsäneläimiä.

Piisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä osissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä oli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että kalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän aterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin uutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin, jonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä leirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he olivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb sanoi ketun ääneksi, "luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa Callahanin metsässä".

Ontossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen. Pojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa, mutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään he eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos he olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt heidän kimppuunsa.

Yksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: metsässä näkee enimmän, kun on hiljaa. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada aikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi. Lukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät ovat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien käänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.

Jan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä lammen rannoilta.

Hänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala ja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle ilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas, kohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään, mutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti esiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja painoi sen alas äyrästä vastaan — tuossa tuokiossa haukka olisi saaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt esiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja silmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa kimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle, mutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja sangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan ravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin — vanha harmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä ja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan. Kissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi palavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin ärinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle "äkkikuolemaa", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta. Minkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin sen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin sen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä vähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi veteen ja katosi näkyvistä.

Nämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain, kuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän oli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti vilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat renkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne ilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin kadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami kömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi taas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa riippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat pitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen käärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle, seurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes takaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja samosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi niitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen minuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista perässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa kissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi äkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.

Minkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se seisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti ja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi keveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja jatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.

Miksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä toisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut, mutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti omaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin sama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen olisi pitänyt puolustaa poikasiaan.

Nämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne yhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen, että eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.

Mutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin kannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia yöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta, vaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.

— Halloo, sanoi Tikka, — mistäs tuo tulee?

— Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.

Pojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein arvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi tutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.

Ei ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta lapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus sitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena siitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.

Kuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:

— No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia piisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi kaikki tapaamansa piisamit.

Harvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin mielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että olisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään piirustamalla huvittamaan.

Jan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli parhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni allikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia ankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja pieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella selällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä ryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen kanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli lammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän erilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa silloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina, mutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta. Siinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli sankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.

Jan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen odotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut pitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen suoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus siihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava amerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin näkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella vaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön vaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli vähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa poikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena omasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni mustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin mielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain lehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko, loikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran tai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien nähtäväksi — jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan ensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja sitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin se viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti laatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut sitä kovinkaan varmasti tehdä.

Paikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle kuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi, mutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin oppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi ateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi matkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. "Eikö mitä; ei niistä hätää mitään." Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli sen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen. Suuri haukka, jolla oli punainen pyrstö, liiteli ääneti kehiään lehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se samainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka hyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!

Apila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen se hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä sammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa pitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen laikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen auringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias näkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet kerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin pitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä ei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi avoimeksi.

Polulta olivat päivänpaisteen viimeiset läikät kadonneet ja lampi oli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon punoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli viri — viri — viiriään puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita isompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania kohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se oikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti sormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin lähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis sieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti suurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta kuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se ollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin haukuskellut leirin lähettyvillä.

Se juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää kuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin nähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa eteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää, suloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka siitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää pystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää — se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki Janin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien poikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta houkuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta — kuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa — ja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se ei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili vastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen kuonoaan kuin ajokoira.

Joka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan ruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa ja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi hullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu loppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa tavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin päässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt se oli kolmen ja puolen metrin päässä — eikä vain liikahdusta; kolmen metrin — ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia; kahden ja puolen metrin — ja nyt kettu näytti ensi kerran todella näkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta; ei enää täyttä kahtakaan metriä — kettu ilmeisestikin valmistautui loppuhyppyyn.

— Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.

Kettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa ja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan nukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään! Pupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu ponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja jatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä voinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi, sillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun heikkous; ja pupu loikki — hypp-hypp — tiheikköön ja meni menojaan, ennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.

Jos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan, niin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi karannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin kettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni, sillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa odottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun vaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella tempulla, ja siitäpä johtuu, että se "vihannassa metsässä elää vielä tänä päivänäkin".

Ketun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi leiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut hänelle salaisuuksiaan.