XII
INTIAANIEN MERKEISTÄ JA EKSYMISESTÄ
— Mitä te tarkoitatte intiaanien merkeillä, herra Clark?
— Melkein mitä tahansa, mistä näkee, että intiaaneja on lähettyvillä: mokkasiinin jälkiä, savun hajua, taitettua oksaa, kylää, kahta päällekkäin pantua kiveä taikka poltettua valkoisten siirtokuntaa, josta on päänahat viety — ne ovat kaikki intiaanien merkkejä. Ne kaikki tarkoittavat jotakin, ja intiaanit lukevat niitä ja tekevät niitä, aivan samalla tavalla kuin sinä kirjoitat.
— Muistatteko, että sanoitte meille kolmen savun merkitsevän sitä, että te palasitte kotiin päänahkoja tuoden?
— Kyllä muistan; mutta eivät ne oikeastaan sitä merkitse. Ne merkitsevät "hyviä uutisia" — nimittäin toisten heimojen kesken. Eri heimojen keskuudessa niillä on vähän eri merkitys.
— Entä mitä merkitsee yksi savu?
— Tavallisesti vain että "leiri on täällä".
— Entä kaksi savua?
— Kaksi savua merkitsee "vastuksia" — voi merkitä, että "olen eksynyt".
— Se pitää muistaa; kaksi eksymistä ja vastuksia.
— Kolme tietää hyviä uutisia. Epätasaiset luvut tietävät onnea.
— Mitäs neljä?
— Sitä tuskin milloinkaan käytetään. Jos minä näkisin leirissä neljä savua, niin arvaisin, että on tekeillä jotakin suurta — ehkä suuri neuvosto koolla.
— Entä jos näkisitte viisi savua, mitä silloin ajattelisitte?
— Minä ajattelisin, että kuka hullu on sytyttänyt koko kylän tuleen, vastasi Kaleb naurahtaen.
— Te vast'ikään sanoitte, että jos kaksi kiveä on päällekkäin, niin sekin on merkki. Mitä se merkitsee?
— En minä tietysti voi puhua kaikkien intiaanien puolesta. Toiset ilmaisevat sillä yhtä, toiset toista. Mutta kun lännessä pannaan kaksi kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on polku"; ja jos on pieni kivi niiden molempien oikealla puolella, niin se tietää, että "tässä me poikkesimme oikealle". Jos on kolme kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on kyllä oikea polku" ja "erikoisen huomattavaa" tai "pidä varasi"; ja kasa kokoon heitettyjä kiviä tietää "me majailimme tässä, koska yksi oli sairas". Niillä kivillä sairaalle oli valmistettu höyrykylpy.
— No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?
— Metsässäkö tarkoitat?
— Niin, taikka avaralla preerialla.
— Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta katsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa kätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka Kaleb yhä varoitti, että "toiset intiaanit niitä käyttävät toisin".
Janin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän pettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa näkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle, mutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun välillä.
— Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten tuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja paksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun ruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.
— Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos joku on korkealla paikalla katsomassa.
— Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä, naukui siihen Gui.
— Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.
— Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka metsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.
— Mitä — intiaanitkin?
— Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos joskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt, niin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan nauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea erämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.
— Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?
— Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa seudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin parhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen paikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin, niin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen suuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia, jos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei käy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua, mutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on kaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti vie eksyneen jonnekin — se estää kulkemasta piiriä — mutta sillä tavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä eteenpäin.
— Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?
— Ei! Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion pohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin latva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin edespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, — mutta se ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä siinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi mukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa — se on vain osaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi, kun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa. Minä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon, preerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa pohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen kuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.
Jos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea sitä, se vie veden luo — jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan, minkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se haarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan. Sorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta seurata.
Mutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen jälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat apuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua, pitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena. Silloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan onkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.