XV
RAFTEN VIERAANA
— Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly, sillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia, kun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun täytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.
Sam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja sanoi sitten: — Siinä pa-haikassa ukko on täällä.
Kun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät kovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä sotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.
— Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan pulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?
Raften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa leveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.
— Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.
— Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam siihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota hän ei kaivannut: — Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun täällä oli hirviä?
— Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.
— Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.
Raften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka oli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven näköinen.
— Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.
Raften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti, että antoi ne heti pois huomauttaen: — Taitaa pyssy olla riittävän hyvä minulle. Sitten hän virkkoi: — Onkos Kaleb ukko täällä käynyt sen jälkeen?
— Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.
— Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.
— Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri
Kaleb teitä ampui?
— En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä toteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa hevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja lähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä ja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin, niin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me löysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä. Sen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti häntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun. Näyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen miten voi.
— Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.
— Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän tekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.
— Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. — Eikö se ole hänen omansa?
— Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en tosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei tietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä ei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni — aika liukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies hän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat, hänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun, niin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat paikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja viime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät olisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan lampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi yhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille, joka sen tappaisi — jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se oli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin, joka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat sitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja lähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän sanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä eroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka hän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.
— Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.
— Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. — Mutta mikä tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä uteliaasti.
— Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan tällä paikkakunnalla.
— Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, — eikö teihin koskisi kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin talosta?
— Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä. Puhutaan jostakin muusta.
— Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko omaisuutensa.
— Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.
— Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, — minä voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.
Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: — Antakaa minun olla —
Raftenin silmät vilkkuivat. — Minä luulin teidän kaikkien olevan samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.
— Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.
— Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.
— No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin.
Tässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.
— No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi takaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja nuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui aivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät kaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko uskaltaa lähteä samaan matkaan.
Harmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa. Pojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa pitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle katselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa alallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin ja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli veitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam sanoi: — Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa. Heti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää, pojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan otuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin he ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt reikäänsä.
— Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?
— Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.
Kun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.
— Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka sorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä. Niin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin te vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi ulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla pyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.
Sen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:
— Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?
— Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja
Samilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.