XVI
KUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ
Suuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan ylväällä käskijän äänellä:
— Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.
— Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi toinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia enempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.
— Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka julmistuneena.
— No hyvä, sanoi Pikku Majava. — Minä kerron sinulle jutun eräästä jalosta nuorukaisesta — hän oli jaloin pikku sankari, mikä on koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä pikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän kanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään, joka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään — voi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli — ja kirjoitti havaintonsa muistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen kiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran apua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista, miltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut pitää kädessään. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan päästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan, joka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä, mutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta raapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja silloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat ovat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin nimilippu taikka sotamiehen univormu. "Jos minä voin kuvata paperille niiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti kun näen ne." Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä hänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen poika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen hän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten täyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi hyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki usein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen jonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika eräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen kerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli, vaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan tiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä tiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se mielenliikutustaan salatakseen.
Näin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä murheellisen näköisenä.
Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: — Sitten kun ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on "suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".
Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet, ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien tuntijaksi. Ugh! Hyvä." — Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen puhunut.
Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.
— Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi Sam, — ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja mennä sinne valkoisina.
— Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja yhtyä valkoisiin?
— Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän kilometriä.
Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.
He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.
Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa sirkuksessa — nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.
Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.
Laatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin asetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin. Jan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon rannalta "kaukokuvannut". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras. Koko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita, ja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään oli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa — aarteiden runsaudesta haltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti käytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he lähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli kuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun, joka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.
Kun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys. Polulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan huomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman suuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi oli pantu sanomalehti.
Mutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen pystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.