XVIII
HUUHKAJAT JA ILTAKOULU
Sam kävi eräänä iltana ulkona vielä viimeisen kerran tähtiä katsomassa, ennen kuin lähti levolle.
Huuhkaja oli vähän matkan päässä huhuillut.
— Huu-huhuu-huhu-huuu.
Mikäs muu kuin juuri tuo huuhkaja hänen siinä katsellessaan ääneti liiti parinkymmenen askelen päähän maahan pystytetyn taikariu'un päähän.
— Jan! Jan! Anna jouseni ja nuoleni, sukkelaan! Täällä on huuhkaja — kanavaras; se on luvallista riistaa.
— Hän vain pilailee kanssasi, Jan, sanoi Gui uneliaasti vuoteeltaan.
— Minä en menisi!
Mutta Jan hyökkäsi ulos vieden sekä omansa että Samin aseet. Sam ampui suurta sulkalintua, mutta ilmeisestikin ohi, sillä huuhkaja levitti siipensä ja liiti pois.
— Siinä nyt menee paras nuoleni. Se oli "Varma kuolema".
— Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. — Ethän sinä osaa ampua vähääkään.
Mutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja taas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.
— Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa, nuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi kerrallakin.
— No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah, kuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?
— Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä samaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.
— Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui kimakalla äänellään. — Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä pitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan sen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä —. Mutta samassa koko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että muistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi mankua: — Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!
Yöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan, nousten istumaan vuoteessa, sanoi: — Kuulkaas, pojat, se on varmaan taaskin tuo iso huuhkaja.
— Niin se onkin, vastasi Sam. — Kumma kun en tullut tuota ennen ajatelleeksi.
— Minäpä ajattelin, Gui sanoi; — minä tiesin sen koko ajan.
Aamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs, johon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu kilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin. Tähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta kaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään nuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta, ennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: — Katsos! Katsos tuota — ja tuota —!
Siinä makasi maassa ei enempää kuin kolmen tai neljän askelen päässä toisistaan kaksi suurta huuhkajaa, kumpikin suoraan läpi sydämen ammuttuna, toinen Samin "Varman Kuoleman", toinen Janin "Viheltäjän" lävistämänä. Kumpikin laukaus oli sattunut kohdalleen, eivätkä pojat voineet sanoa muuta kuin: — Voi ihmettä, jos tämä kerrottaisiin kirjassa, niin jokainen sanoisi, että se on suuri valhe! Se tosiaan oli yksi niitä ihmetapauksia, joita vain todellisessa elämässä sattuu, ja koko heimo yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äänesti suuren "kupin" kummallekin metsästäjälle.
Gui osoitti perinpohjaista halveksumista. — Pääsivät niin likelle, että osasivat sattumalta, eivätkä sitten tienneet, että sattuikaan. Jos minä olisin ollut ampumassa jne. jne.
— Entä se rääkynä puun latvassa, Gui?
— Ärrrrh.
Kaunis lintu tenhoaa aina luonnontutkijan. Jan oli näiden molempien vuoksi aivan haltioissaan. Hän mittasi kummankin siipien välin ja etäisyyden nokasta pyrstöön. Hän tutki niiden sulkia; häntä oikein pöyristytti niiden suurten keltaisten silmien tuike ja pitkät voimakkaat kynnet ja hän ihaili niiden joka piirrettä. Häntä harmitti, kun hän ajatteli, että nämä ihmeteltävät olennot muutamassa päivässä muuttuisivat niin iljettäviksi, etteivät kelpaisi muuta kuin kuopattaviksi.
— Voi, kunpa minä osaisin täyttää ne, hän sanoi.
— Mikset pyydä Si Leetä näyttämään, ehdotti Sam. — Minä olen usein nähnyt intiaanien rohtomiesten kuvia, joissa on täytettyjä lintuja, hän lisäsi viekkaasti ja sangen sattuvasti.
— Sen minä totisesti teenkin.
Mutta nyt tuli eteen mutkallinen kysymys. Lähtisikö hän Si Leen luo ja samalla muuttuisi "valkoiseksi" ja rikkoisi intiaanielämän viehätyksen, vai ryhtyisikö hän sellaiseen yritykseen, että houkuttelisi Sin heidän luokseen täyttämään linnut, vaikkei heillä metsässä ollutkaan minkäänlaisia välineitä. Äänestyksellä päätettiin, että Si tuotaisiin leiriin. — Isä voisi luulla, että me olemme tulleet katumapäälle, sanoi Sam. Niinpä Si Leen kintereille järjestettiin vakoilijoita, ja tupsahdettuaan salaväijytykseen hän suostui avaamaan leirissä iltakoulun ja opettamaan lintujen täyttämistä.
Hän toi mukanaan työkalut ja tarvikkeet, kimpun riveitä, jotka hän oli saanut köyttä purkamalla, vähän puuvillaa, lujaa pellavanuoraa, kaksi pitkää parsinneulaa, kerman tavoin vatkattua arsenikkisuopaa, maissijauhoja, vähän ohutta ja vahvempaa pehmeää rautalankaa, viilan, pihdit, rautalangan katkaisimen, terävän veitsen, vankat sakset, poran, kaksi valmista puista jalustaa ja kaikkein päälliseksi hyvän lampun. Pojat olivat siihen saakka tyytyneet nuotion valoon.
Metsätiipiissä Sam täten oppi sen taiteen ensi alkeet, joka tulevaisuudessa oli hänelle tuottava monet ilot, mutta vähän suruakin.
Guita asia huvitti, vaikka hän yhä uhitteli; Samia se huvitti suuresti; Jan oli kerrassaan haltioissaan ja Si Lee kunniansa kukkuloilla. Hänen rusottavat punaiset poskensa ja pyöreä ruumiinsa oikein paisuivat ylpeydestä; jopa puoleksi paljas pää ja lihavat haparoivat sormetkin näyttivät olevan tietoiset hänen yleisestä mielenylennyksestään ja arvontunnostaan.
Ensin hän tukki puuvillaa lintujen kurkkuun ja haavoihin. Sitten hän otti toisen, leikkasi viillon rintalastan alapäästä lähes pyrstönjuureen saakka Janin ottaessa toisen ja koettaessa tarkkaan matkia hänen esimerkkiään. [Alkuperäisessä kirjassa on kuvitetut ohjeet.]
Nahan hän nylki ruumiista etupäässä kynsillään, kunnes sai käteensä kummankin koiven polven, jonka hän nivelen kohdalta leikkasi puukollaan poikki. Kummastakin sääriluusta poistettiin liha aina nilkkaniveltä myöten, sääri ja nahka jätettiin. Nylkien sitten takaisinpäin pyrstön kahden puolen hän leikkasi pyrstön kannan ruumiista irti ja jätti sen sulkineen nahkaan kiinni, ja tämä oli, sanoi Si, paikka, jonka ympäri oli vaikea päästä. Sam sanoi sitä "Kap Hornin ympäri purjehtimiseksi". Sitä myöten kuin lihaa paljastui, Si ripotti siihen vahvasti maissijauhoja; tämä esti höyheniä tahraantumasta.
Kun oli päästy Kap Hornin ympäri, oli purjehdus helpompaa. Nahka paineltiin nopeaan irti, kunnes oli päästy siipiin. Nämä katkaistiin syvällä rinnassa nivelen kohdalta, kummankin siiven ensimmäisestä luusta kaavittiin liha irti, ja nahka nurin käännettynä ja lihasta puhdistettuna painettiin niskasta irti päähän saakka.
Tässä Si selitti, että se useimmissa linnuissa helposti luiskahtaa pään yli, mutta pöllöissä, tikoissa, sorsissa ja muutamissa muissakin täytyy toisinaan viiltää kurkku pitkittäin auki. — Huuhkajat ovat aina vaikeita vaikkeivät likimainkaan niin vaikeita kuin vesilinnut. Jos aluksi tahtoo jonkin todella helpon linnun, niin voi ottaa punarintasatakielen tai mustan linnun taikka jonkin muun samankokoisen maalinnun tikkaa lukuun ottamatta.
Kun oli päästy korviin, nyljettiin nekin ja vedettiin kallosta irti leikkaamatta, ja kun oli vielä silmäinkin ohi nyljetty, olivat nahka ja ruumis [vain päälaelta kiinni toisissaan]. Nyt leikattiin ruumis ja niska ja vielä pään takaosakin irti, ja siten oli täyttämisen ensimmäinen toimitus loppuun suoritettu.
Jan nylki perässä varsin hyvin, kerran tai pari nahkaa reväisten tai leikaten, mutta muutoin sangen sukkelaan oppien.
Nyt alkoi nahan puhdistaminen.
Silmät leikattiin kokonaan pois ja aivot ja liha kaavittiin tarkkaan kallosta irti.
Siipiluut oli jo lihasta puhdistettu kyynärniveltä myöten, josta suuret siipisulat alkavat, ja loput siivistä oli sillä tavalla lihasta puhdistettava, että seuraavan luun alapuoli niveleen saakka leikattiin auki. Pyrstön kanta ja nahka puhdistettiin kauttaaltaan lihasta ja rasvasta veitsellä kaapien ja jauholla hieroen.
Sitten seurasi myrkytys. Jokaiseen luu- ja lihaspaikkaan oli siveltävä arsenikkisuopaa, minkä jälkeen pää työnnettiin takaisin paikalleen ja nahka käännettiin oikein päin.
Kun tämä oli tehty, oli jo sangen myöhä. Gui nukkui, Sam torkkui ja
Jan oli peräti väsyksissä.
— Taitaa olla parasta, että minä lähden nyt, sanoi Si. — Nahat ovat nyt siinä kunnossa, että hyvin säilyvät, mutta ei pidä antaa niiden kuivua. Niinpä ne kietaistiin kosteaan säkkiin ja pistettiin peltilaatikkoon seuraavaan iltaan saakka, jolloin Si lupasi palata ja päättää oppikurssin.
Heidän näin työskennellessään Sam oli puuhannut ja avannut huuhkajain vatsan — "lukeakseen niiden ansioluettelon", kuten hän sanoi. Hän tiesi nyt kertoa, että toinen oli syönyt sepelpyyn poikasen ja toinen tappanut jäniksen viimeiseksi ateriakseen.
Si Lee palasi seuraavana iltana, niin kuin oli luvannutkin, mutta toi huonoja uutisia. Hän ei ollutkaan löytänyt lasisia huuhkajan silmiä, jotka hän luuli arkussaan olevan. Hänen kekseliäisyytensä oli kuitenkin sitä laatua, ettei se koskaan häkeltynyt pikkuasioista. Hänellä oli mukanaan vähän keltaista ja mustaa öljymaalia ja nyt hän selitti: että "taitaa täytyä tyytyä puusilmiin toistaiseksi; kun käytte kaupungissa, niin voitte niiden sijaan hankkia lasiset". Sam sai sen vuoksi toimekseen vuolla neljä kuperaa pavun kaltaista puusilmää, lähes pari senttimetriä läpimitaten. Kun ne oli vuoltu, kaavittu ja silitetty, Si maalasi ne kirkkaan keltaisiksi, keskelle mustan pilkun, ja pani ne sitten kuivumaan.
Sillä välin hän Janin kanssa otti esiin molemmat nahat. Veriset rintahöyhenet pestiin puhtaiksi lämpöisessä vedessä, kuivattiin sitten pumpulilla ja puhdistettiin kauttaaltaan jauhoilla, joihin kaikki jäljelle jäänyt kosteus imeytyi. Sääri- ja siipiluiden ympärille kiedottiin nyt sen verran rivettä, kuin niistä oli kaavittu pois lihaa. Silmäkuopat täytettiin osaksi puuvillalla, minkä jälkeen niskanahkaan ja kalloon työnnettiin pitkä pehmeä rivekäärö, joka oli likimain varsinaisen niskan paksuinen ja pituinen. Molempien siipiluitten päät kiinnitettiin kahden tuuman päähän toisistaan lujalla rihmasiteellä. Sitten oli laitettava ruumis.
Si köytti sitä varten riveistä lujalla rihmalla tukon, niin että siitä tuli samankokoinen kuin huuhkajan ruumiskin oli ollut, puristaen ja neuloen sitä, kunnes siitä tuli kova kappale. Sitten hän leikkasi 75 cm paksumpaa rautalankaa, viilasi molemmat päät teräviksi, käänsi toista päätä noin 10 cm pitkältä taapäin koukuksi, työnsi sitten pitkän pään riveruumiin läpi pyrstönkannasta siihen kohtaan, johon niskan piti liittyä. Lanka vedettiin niin kireälle, että koukun lyhyempi pää upposi ruumiiseen näkymättömiin. Pitkän rautalangan esiinpistävän pään Si sitten työnsi edelleen kaulaan läpi rivekäärön, joka oli kaulan virkaa toimittamaan jo tehty, työnsi sen kallon läpi, niin että se tuli esiin pöllön päälaesta, ja sovitti sitten riveruumiin paikoilleen nahan sisään rihmalla, jolla kiinnitti siipiluut selän poikki.
Sääriin tarvittiin kaksi vankkaa, 45 cm:n mittaista rautalangan palaa. Nämä työnnettiin kummankin jalkapohjan kautta sääreen sen takasyrjää pitkin ja sitten kyljen keskeltä riveruumiin läpi, minkä jälkeen teroitettu pää pihdeillä taivutettiin koukuksi ja työnnettiin takaisin kovan ruumiin sisään (siihen tapaan kuin kaulalankakin).
Sitten teroitettiin lanka, joka työnnettiin pyrstöluitten läpi, ja pyrstökin kiinnitettiin riveruumiiseen.
Nyt tungettiin hiukan pehmeitä riveitä sellaisiin paikkoihin, missä nahka ei näyttänyt oikein sopivan, minkä jälkeen vielä oli ommeltava kiinni vatsaviilto, siipiviillot ja niskaviilto puolella kymmenellä tikillä pistämällä neula nahkaan aina lihan puolelta.
Jaloista esiin pistävät rautalanganpäät pistettiin istuinoksaan väännettyihin reikiin ja kiedottiin lujasti kiinni, ja nyt Sin pöllöt olivat vain ryhdistämistä vailla. Ne olivat nyt sangen hullunkurisen näköiset, pää riipuksissa, siivet lerpallaan.
— Nyt sitten alkaa se taiteilijan työ, sanoi Si ylpeästi tietoisena siitä, että saattoi näyttää taitoaan. Hän oikaisi ruumiin valtaviivaa taivuttaen säärilankoja ja antoi päälle oikean asennon tehden mutkan siihen paikkaan, jossa kaula liittyy olkapäihin. — Huuhkaja kurkistaa aina olkansa yli, hän selitti, mutta ei ollut kuulevinaankaan, kun Sam sen johdosta kysyi, "kenenkäs muun olan yli se sitten voisi hänen mielestään katsoa". Hän pani kummastakin jalasta kaksi varvasta oksan etupuolelle ja kaksi takapuolelle Janin mieliksi, joka piti sitä niin huuhkajamaisena, vaikka Sillä olikin epäilyksensä. Pyrstöä hän levitti vähän kahdella pahvinpalalla ja nuppineuloilla ja väänsi sen asianmukaiseen kulmaan, minkä jälkeen oli aseteltava siivet.
Ne riippuivat kuin kaakattavan kanan lentimet. Kummankin taipeeseen työnnettiin teroitettu pala ohuempaa rautalankaa, niin että se tuli ruumiiseen kiinni naulatuksi. Keskelle selkää pistettiin pitkä neula, ja käyttäen sitten näitä siipilankain ja päälangan keralla sidekeskuksina Si kietoi langalla koko linnun, minne pistäen puuvillatäytettä, minne puupalan siteitten alle, kunnes asento ja höyhenistö olivat hänen mielensä mukaiset.
— Nyt voimme panna silmät paikalleen, hän sanoi, mutta voimme sen tehdä perästäpäinkin, jos pistämme silmäreikiin sisäpuolelle neljäksikolmatta tunniksi kosteata puuvillaa, niin että ne pehmiävät.
Jan oli toista pöllöä käsitellessään huolellisesti matkinut Sin menetelmiä ja osoittautunut harvinaisen oppivaiseksi.
Opettaja huomautti: — Totisesti, kyllä minä olen opettanut monen lintuja täyttämään, mutta ei kukaan ole niin sukkelaan oppinut kuin sinä.
Sin käsitykset täydellisyydestä saattoivat erota koko joukon ammattitaitoisen täyttäjän käsityksistä, ja Jan tosiaan myöhemmin naureskeli koko lailla näille samoille huuhkajille, mutta nyt ne tuottivat hänelle hämmentämätöntä iloa.
Niiden asennot olivat aivan samat. Si tiesi vain yhden asennon, ja se oli kaikilla hänen linnuillaan. Mutta kun ne olivat täydelleen kuivuneet, siteet poistettu, esiin pistävät rautalanganpätkät katkaistu ja kaiken kunnia, puiset silmät pantu paikoilleen, ne olivat ilon ja ihmetyksen aiheena koko intiaaniheimolle.