XIX
ROHKEUDEN KOETUS
Pojat olivat tehneet itselleen sotalakit, jotka olivat Kalebin opettamaa "todella oikeata" intiaanimallia. Kalkkunan valkoisista pyrstösulista ja hanhen valkoisista siipisulista tuli mainioita kotkansulkia, kun päät värjättiin mustiksi. Vanhasta valjastupsusta saatiin punaisiksi värjättyjä jouhia, vanhasta paidasta punaisia flanelliliuskoja, ja nämä yhdessä lampaannahan riekaleitten kanssa olivatkin kaikki raaka-aineet mitä tarvittiin. Kaleb osoitti yhä suurempaa harrastusta heidän hommiaan kohtaan ja auttoi heitä sekä valmistamaan lakin että myös ratkaisemaan, mitä piti tehdä "kupin", mitä "suuren kupin" ansaitakseen. Samilla oli koko joukko sulkia ampumisesta, sukeltamisesta, "verilöylyistä siirtokunnassa" ja suuret tupsuniekat sulat männyn kaatamisesta ja huuhkajan ampumisesta.
Jan oli muiden lisäksi saanut sulan jälkien seuraamisesta. Hirven metsästys oli tehty vielä luonnollisemmaksi siten, että "hirvipoika" aina pani jalkaansa vanhoista saappaista tehdyt tohvelit; kummankin tohvelin pohjaan oli naulattu kaksi riviä hevosenkengän nauloja, niin että ne muodostivat V:n, jonka kärki osoitti eteenpäin. Nämä jättivät kavionjäljet kaikkialle, minne hirvi vain kulki. Maissinjyvistä oli muun muassa se haitta, ettei niistä saanut minkäänlaista johtoa, mihin suuntaan otus oli kulkenut tai milloin se oli palannut takaisin omia jälkiään, mutta tohvelit päästivät tästä pulasta, ja kun vielä otettiin hiukan jyviä avuksi, niin saatiin niin hyvät jäljet kuin suinkin toivoa saattoi. Kaikki oppivat sangen taitaviksi ja saattoivat nopeaan seurata hyvinkin vähäpätöistä jälkeä, mutta Jan oli edelleenkin etevin, sillä sen, minkä oli näkönsä puolesta huonompi, hän korvasi runsaasti kärsivällisyydellään ja tarkalla havaintokyvyllään. Hän oli jo saanut yhden suuren "kupin" hirven löytämisestä ja sydämeen ampumisesta ensi nuolella, ennen kuin muut vielä paikallekaan ennättivät, ja sitä paitsi hän oli voittanut kuusi muuta suurta "kuppia", yhden siitä, että oli uinut 100 syltä viidessä minuutissa, toisen siitä, että oli tunnissa kävellyt kahdeksan kilometriä, kolmannen siitä, kun oli juossut 100 metriä kolmessatoista sekunnissa, yhden siitä, että tunsi 100 viljelemätöntä kasvia, yhden 100 linnun tuntemisesta ja yhden huuhkajan ampumisesta.
Guilla oli monta hyvää "kuppia", etupäässä tarkan näkönsä vuoksi. Hän näki "papuusin skuoon selässä" ja hirven metsästyksessä hän oli monta kertaa voittanut "kuppeja", jotka eivät paljonkaan puuttuneet suuresta, mutta tähän saakka kohtalo oli ollut hänelle epäsuopea, eikä vanha Kalebkaan, joka oli häntä kohtaan puolueellinen, voinut pätevällä syyllä äänestää hänelle suurta "kuppia".
— Mistä intiaanit enimmän pitävät miehessä, tarkoitan, että mille he hänessä antavat suurimman arvon? kysyi Mäihä eräänä päivänä odottaen että hänen tarkka näkönsä tulisi kunniaan.
— Urhoollisuudesta, vastasi Kaleb. — Jos mies on urhoollinen, niin hän saa heidän mielestään olla mitä muuta tahansa. Se on heidän paras ominaisuutensa — mikäli näet miehellä myös on sitä, mitä urhoollisuuden tehoksi tarvitaan. Eikä tämä käsitys ole vain intiaaneilla; vakuutan, ettei ole mitään, mikä kenenkään mielestä olisi niin suuren arvoista. Toiset väittävät pitävänsä yhtä kaikkien parhaana, toiset toista, mutta kun oikein tiukalle otetaan, jokaisessa maassa joka mies, nainen ja lapsi enimmän rakastaa ja kunnioittaa urheutta ja kirkasta rohkeutta ja niihin kuuluvaa tarmoa.
— Jaa-a, sen minä sanon, huudahti Gui innosta kuohahtaen, kun kuuli rohkeutta näin ylistettävän, — että minä en pelkää mitään.
— Vai niin, no mitenkähän olisi, jos antaisit Janille selkään?
— Hah, se ei ole kohtuullinen kauppa, koska hän on vanhempi ja suurempi.
— Minä tarjoan sinulle tilaisuuden koetukseen, Mäihä. Lähde yksin puutarhaan ja tuo ämpärillinen kirsikoita.
— Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.
— Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa, joka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.
— Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.
— No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden. Katsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä, jossa oli reikä. — Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?
Garney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin päähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu maapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin hänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään syrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan olleet sitä tarkoittaneet, kahden tien risteykseen. Kohtalon käsi oli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.
Huhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun rattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että nämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen yöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen, joka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla, muutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi. Tämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän kertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt syvän vaikutuksen.
— Kuules nyt, hän sanoi, — minä menen ja kätken tämän kiven heti sen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän sinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?
— K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa innostusta.
— Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä pysymään, huomautti Tikka.
— Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan kurjaan mökkiinsä, — nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia miestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.
— Me rupeamme juuri aterioimaan. Ettekö jää syömään kanssamme, pyysi
Sam, mutta Kaleb lähti tiehensä eikä ollut kutsua kuulevinaankaan.
Yösydännä pojat heräsivät miehen ääneen ja kepin raaputukseen.
— Pojat! Gui — Jan! Hoi, Gui!
— Halloo! Kuka se on?
— Kaleb Clark! Hei, Gui, kello on nyt puoli kaksitoista. Ennätät juuri puoliyöksi Garneyn haudalle sitä kiveä hakemaan, ja ellet löydä juuri oikeata paikkaa, niin kuuntele valitusta — se opastaa sinua.
Tämä rohkaiseva tieto sanottiin käheästi kuiskaten, mistä tuntui käyvän ilmi, että ukko itsekin oli niin pelästynyt kuin suinkin.
— Mi-mi-minä, änkytti Gui, en näe tietä.
— Tämä on koetus koko elinajaksi, poika. Hae se kivi, niin saat grand coup-sulan, kaikkein suurimman kunnian rohkeudesta. Minä odotan täällä kunnes palaat.
— E-en minä löydä sitä kirottua vanhaa hautaa näin pimeänä yönä.
Mi-minä — en mene.
— Ärrrh — sinä pelkäät, kuiskasi Kaleb.
— En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa koko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.
— Ärrh — onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven hakemaan.
— Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka samalla kuului: "mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi".
— Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.
— Tietysti tilaisuus on houkutteleva — mutta — mutta — en minä tahdo mennä sinun edellesi — sinä olet vanhin, se ei olisi kohtuullista, vastasi Jan.
— Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.
Sam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta katkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa. Ravistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain molemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: — Sen joka saa pitemmän korren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen juonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen vuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos — ja se tuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi korsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: — Sinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää onnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.
Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa sanoen: — Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan — olisi väärin tulla pitemmälle — ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa, iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä, kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä — ne ovat paljasta lorua — älä pelkää.
— Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.
— Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. — Ei urhoollisuus ole niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.
Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten verraten valoisalle aukiolle.
— Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä odotan täällä.
Jan lähti sitten yksin.
Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää, mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen, joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin avuksi. — Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: — Sh, sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de Neuvillen mummon läsipää lehmä.
Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin, kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi — olikohan paras kääntyä takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki, jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana, ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen — pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen "Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin räiskähti kuraan tai veteen — kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään, että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: — Hei, Jan, sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen käsivarteen kiinni.
— Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?
— Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. — Se oli ha-hau-dalla.
— Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta lisäsi sitten: — Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.
Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb kulki edellä pimeydessä haparoiden.
Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: — Kiven minä toin, ja kirjoitin minä haudalle nimenikin.
— Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.
He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli, kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla äänellä: — u-huu — u-huu — u-huu — uu, yhteisesti hyväksytyn huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja tiipiistä he saivat saman vastauksen.
— Kaikki hyvin, huusi Kaleb, — hän teki sen, eikä ole miehenalkua parempaa ja erinomaisen grand coup'n hän on ansainnut.
— Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. — Minä olisin tehnyt sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.
— No, mars matkaan vain!
— Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.
— Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.
— Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.
Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: — No, Gui, etkö sinä tahdo nyt yrittää?
— Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.
Kaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan sanoi:
— Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää tilaa.
— Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.