XX
VALKOINEN REVOLVERI
Kalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä vihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla kokkina.
Suuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen jälkeen virkkoi: — Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen, että Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä makasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!
Muutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä oli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin kirjaimin kirjoitettuna — Jan.
— Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.
— Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. — En minä luule, että olisin uskaltanut.
— Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.
— Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä. Halloo, mitä —
Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva, ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta — Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen Colt-revolveri.
— Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen silmänsä syttyivät. — Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.
Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: — Taidan käydä täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?
— En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan, oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.
— Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi mummon luo.
— Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. — Tulkaa sisään, Kaleb, ja istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?
— He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko katkerasti. — Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?
— Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin siitä ihan vapisen.
— Mitä te, mummo, kuulitte?
— Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään kilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja vanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä pois päästäkseen.
Tämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä uteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä. Kun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi toisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.
— Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's
Dumpin tällä puolella ryöstö?
— En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta palaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada jutun alkuun. — No keltä siellä ryöstettiin?
— Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.
— En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä olen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat täällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin vanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti, sillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.
— Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo, ryöstettiin?
— Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja mummo nauraa hihitti. — Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat aikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi perin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen tupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi muistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja leveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen vasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen oikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin perusteellisesti.
— Milloin se tapahtui, hyvä mummo?
— Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.
Pyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon luota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.
Neljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut monta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki samantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan kaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat vierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.
Heti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi jäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:
— Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin päästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen seurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.
Hän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa levälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi, että kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän nauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat niin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten hän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata kättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen käden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.
Jan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne poikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.
Palatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään paluumatkalla.
— Herra Clark, hän sanoi. — Minä palasin takaisin piirtämään ne jäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä sormea?
— Älä hitossa! sanoi Kaleb. — Onko se varma?
— Tulkaa itse katsomaan.
— Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:
— Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.
Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla riippuivat kuraiset housut kuivumassa.
Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni, sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen, ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi oven, mutta sanoi nyt: — Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.
— Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan koko roikan, huudahti Mäihä.
Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut kantoon. Kaleb sanoi silloin: — Antakaas kun minä näytän.
Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä, jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.
— Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät häntä ääneensä.
— Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä, selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen herttainen ilme. — Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä näytän teille pari oikeata temppua.
Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta, nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.
Pojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa pilkkakokeeseen.
Kaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja
Sam puhkesi puhumaan:
— No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi ampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.
Se ei ollut tarkoitettu Kalebin korville, mutta hän kuuli kuitenkin, tuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: — Aivan niin. Tämä mursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta jolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä uomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen kuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa myöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan käytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen mielessään.
— Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua metsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät ylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.
Jos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi tullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti olisi ollut: — Enpä tiedä — ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb oli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:
— Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että koira viitsii juosta.