XXII
PESUKARHUN METSÄSTYS
Jan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä — hän päinvastoin odotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat tulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä tästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma siitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun metsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia huvitti tämä "viileä yö", jonka he olivat valinneet, mutta hän otaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.
— Painakaa puuta, pojat — painakaa puuta, pojat, hän sanoi huomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. — Pesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia auringonlaskun jälkeen.
Hän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä vanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi muutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi viimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin tappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka hän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he suinkin sattuisivat kohtaamaan.
Inttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla, Jan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin ehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken aikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen tuntia "Kulmausta" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan yli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle maissipellolle.
— No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin odottamaan mitä seuraisi.
Turkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja milloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta isäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan, ellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan alallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan koiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja etsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti, kuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen aikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He olivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion kulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs hau-vau, niin että Janin sydän hätkähti.
— Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.
— Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin ensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli usein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien perässä, mutta Kaleb pidätti häntä.
— Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä mitä se ajaa.
Sillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein mille jäljille tahansa — olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä haukkumisesta — ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat, oli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi. Mutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin haukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä luo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.
— Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei liikahtanutkaan. — Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä kepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen maata.
— Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.
— Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on varmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen toistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle liian lämmin.
— Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. — Siellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä siellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin valvonnasta.
— Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.
— Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. — Helppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään ole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on hyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.
Puro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi miltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän läpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen avokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla eronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka, jossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui siihen likomärkänä ja valmiina toimeen.
— Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan sen asiantuntijalausuntoa odottamaan.
Se saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan vanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan riippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt kuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.
— Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb kuiskaten. — Odottakaas vähän.
Kiireesti koira selvitteli pulmaista vyyhteä, ja kun se viimeinkin oli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi lyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas haukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi lyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli epäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä piiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta kuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet paikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla olevaan koloon ja kuopi ja haukkui.
— Hohhoh, sanoi Kaleb, — metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt se tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.
Turkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän metsän kautta uusia seikkailuja etsimään.
— Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke — siellä voisi olla pesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.
Koira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan läheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta suon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa ja haisteli kovasti. Valmistavaa uhuh! seurasi pari kiljauksen tapaista ja sitten täysääninen hau-hauuu! jotka selvästi ilmaisi, että se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka ihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti ensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on laulettu.
Metsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään tietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.
Koira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei juossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan poispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen kiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät äänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.
— Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies. — Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä lähtemään.
Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän, mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.
— Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. — Voisimme koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi, mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen isäntänsä jalkoihin.
He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.
Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja kirkkaalta.
He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.
— Vau-vau-vau-vau, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.
He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei ääntänyt ensinkään.
— Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.
— En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.
— Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.
Mutta äkkiä koira taas alkoi: — Vau — vau — vau — satakunnan askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä juosta aidan selkää pitkin.
Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta, monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.
— Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. — Kissa ei mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa syvä-äänistä raikuvaa v-a-u-a-u kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.
— Heh — heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se tekee, kun näkee eläimen.
Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt kiljahdellen samassa paikassa.
— Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki edellä suoraan sitä paikkaa kohti.
Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: — Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän — se nousee aina korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka teistä on paras kiipeämään?
— Jan on, sanoi koetteeksi Sam.
— Pääsetkö sinä tuohon, Jan?
— Kunhan yritän.
— Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi
Tikka.
— Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi
Haukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.
Sam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita valaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon niinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti soihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä taapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät jäljen, — epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.
— Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja niinipuut ovat aina onttoja.
Jan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä kiivetä.
Kaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: — Niin kyllä. Sinulla ei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas vähän —
Hän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen muutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla, että se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan pääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun jalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi sen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla sillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin. Ensin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan etsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla haarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen käymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: — Täällä se on! Pitäkää varanne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä pesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut tietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se hyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.
Jan seurasi perässä, ja puun alla toverit kiihtyivät julmasti, he kun eivät nähneet mitään ja vain rähinästä ja ärinästä päättivät, että Jan ja pesukarhu tappelivat. Vielä toisenkin aseitten mittelyn jälkeen pesukarhu lähti oksanhaarastaan ja kiipesi runkoa pitkin alaspäin, kunnes saapui oksaa vastaan nojaavalle nuorelle puulle, ja siihen se istuutui jääden tuijottamaan alla olevia metsästäjiä. Vanha koira päästi ulvonnan otuksen nähdessään, ja Kaleb, toiselle puolelle astuen, veti taskustaan revolverin ja ampui. Pesukarhu putosi kuolleena heidän keskelleen. Turkki hyppäsi tappelemaan, mutta se ei ollut tarpeen, ja Kaleb pyyhkieli vanhaa valkoista pistooliaan hyväillen ja ylpeänä, ikään kuin sitä yksin olisi ollut kiittäminen siitä, että se sattui niin paikalle.
Jan laskeutui sukkelaan alas, vaikka se olikin vaikeampaa kuin kiipeäminen. Hän riensi kiihtyneenä piiriin ja silitteli pesukarhua sekavin tuntein ja kaikesta huolimatta suruissaan siitä, että se oli tapettu, joskin toisaalta voitonriemuisena siitä, että oli ollut ensimmäisenä sen pyynnissä. Se oli hänen pesukarhunsa, ja kaikki myönsivät niin olevan. Sam kiikutti sitä koivesta ja sanoi: — Lyön vetoa, että se painaa viisitoista kiloa.
Gui sanoi: — Hohhoh! Se ei ole puoltakaan siitä kuin se murmeli, jonka minä tapoin, ettekä te olisi sitä mitenkään saaneet, ellen minä olisi muistanut kirvestä.
Jan arveli, että se mahtoi painaa kahdeksantoista kiloa. Kaleb arvasi kolmetoista (myöhemmin he saivat tyytyä siiten, että se tuskin painoi yhdeksää). Heidän näin puhuessaan koira päästi vihaisen haukunnan, siihen tapaan kuin se vieraita haukkui — Kaleb sanoi sitä sen "ihmisääneksi" — ja samassa William Raften astui piiriin. Hän oli nähnyt pimeässä tulta ja peläten metsän syttyvän palamaan näin kuivana aikana hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos.
Raften ei ollut huomaavinaankaan poikaansa, vaan sanoi Kalebille ilkkuen: — Ethän vain aio ampua minua toista kertaa, vai mitä? Ei se kannata; ei minulla ole tänään rahaa mukana.
— Kuulkaas nyt, isä, sanoi Sam keskeyttäen, ennen kuin Kaleb ennätti vastata, — tuo ei ole reilua. Minä tiedän, ja teidän pitäisi se myös tietää, että se on paljasta lorua, että Kaleb muka on koettanut ampua teitä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi osunutkin. Minä olen nähnyt hänen ampuvan.
— Et humalassa.
— Viime kerralla kun minä olin humalassa, olimme molemmat, sanoi
Kaleb vihaisesti sananvuoron saadessaan.
— On sekin mies, joka vannoi, ettei hänellä ollut revolveria, ja Raften osoitti Kalebin asetta. — Minä näin tuon kapineen sinun kädessäsi kymmenen vuotta takaperin. Ja se on varmaa, etten minä pelkää sinua enkä sinun revolveriasi, Raften sanoi nähdessään Kalebin hypistelevän valkoista sydänkäpyään. — Ja sen minä sanon sinulle, etten minä salli sinun ja lampaita repivän koirasi mellastavan metsässäni ja tekevän tulta kesäkuivalla.
— Hitto vieköön sinut, Raften, minä olen karttanut sinua minkä olen voinut. Kaleb teki uhkaavan liikkeen ja epäilemättä olisi tehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin työntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin paetessa puun taa hyvään turvaan.
— Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.
— Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, — nyt kun taas tapaat minut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat, niin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella tuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt hullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia palkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi ilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen puolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:
— Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos olisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä noin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan sen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan samoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut tavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa, niin on parasta pitää suunsa kiinni.
Raften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän huomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä, että de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän ollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet olisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista kunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen enempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi purkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: — Eikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja iskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet lakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.
Myrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua lajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä miehenä ja murahti mennessään: — Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan kunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin kuin säädyllisten ihmisten ainakin.
— Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.
Raften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan kimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta tärkeydestään pesukarhun metsästyksessä — "jos minua ei olisi ollut, niin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften" — mutta William oli kadonnut.
Pojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin hiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa välissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä mieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.
Kaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat väsyneen retkeilijän unta.